Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon
neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut
vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja
täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga
ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten
muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois
kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut
pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa...
Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä
muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle
isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi.
Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus,
mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton,
antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin,
että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he
lähtivät.
Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä
toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan
tungoksessa... Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli,
silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä
heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava
paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän
ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain,
jota sanottiin tuomariksi... Mutta sinä iltana oli ollut hyvin
virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat
yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut,
kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien
takana.
Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein
päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma
omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä
paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki
jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön
rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi.
Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä
välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan
oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään,
mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut
milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja
mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä
voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin,
jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän
viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi
morsianta ja muita naisia... Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo
eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon
pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli
pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän
kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen
tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä,
niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy.
Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat...
Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja
punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin.
Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla
puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut,
mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä
maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin
ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen
yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa
sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän
oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain
eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen
koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä
oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä.
--Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy
samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa,
ihan täydessä turvassa kaikelta... Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse
nähdä sen asian ... itse pitää sylissäni, turvassa ... ihan nuorta,
semmoista kuin Taave ... mutta Taave ei sentään sovi ... ei siitä tulisi
mitään. -- Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun _itse_ saisi olla
sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä
sitten tarvitsisi olla hämillään...
Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä,
kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. -- Niin, oikeastaan
tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä
milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen
ruvennut tällaisia ajattelemaankin... Mutta täällä tosiaan sopisi kokea
kaikenlaista ... vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista
sen selvemmäksi?
Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa
sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.
Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin ... ihan omin päin.
Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan
mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja
vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni
Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain,
joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. -- Tulee taas kesä, ja
ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.
Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana
erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen
Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän
suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa.
Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja
aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli
päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli
silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä
sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä
hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä
muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut.
Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan
emännän poika oli tullut kotiin.
Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki
Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin
--Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan
tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan
Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta
ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni
kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten
enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki
tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran
päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa,
kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.
Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat
sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita
ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli
sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä
kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten,
ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston
taideteosta.
Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu
Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen
pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä
vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen
raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä
kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko
ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä.
Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen
asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka
lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän
tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. -- Kas,
ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia
elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä
tulkitaan, että olen ihaillutkin vain _tapoja,_ ja unohtanut, että
runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä,
jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja
saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa,
joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi
aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu
aavistanut näin kuin minä?
Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman
teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan
aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä
tämän tilanteen kanssa. -- Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen
näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja
aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme
näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa
jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu,
kuinka pitkä on valmistumis-_aika_. -- Aika, mikä se on? Ei semmoista
ole. -- --
Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.