Sunnuntai

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian

senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli

hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon

sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona

seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin

osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä

paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja

tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin

apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten

kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi

sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin

toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään

kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen

silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla

vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa

muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko

yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä

hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi

muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö

odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen,

mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili,

olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei

niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen

avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta

saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin

läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen

kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran

läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta

näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli

kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja

katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa

niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt

olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin

vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä

tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet

uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä... Mutta nyt hän vieläkin vain

katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa

pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä,

ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se

ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta... Nyt isä ja äiti

rukoilevat kirkossa...

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen

herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne.

Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten

tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa

valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti

olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään

asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet

toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja

silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus

leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja

pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina

pyrkinyt jäämään katselijaksi -- tummine silmineen. Isommaksi tultuaan

näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt

kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun

hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä

vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä

seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo

olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän

perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen

palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa

auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä,

kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen

Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo

on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär

nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa.

Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan

mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä

muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa

ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei

sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien

kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä

tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on

sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi

sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen

näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma

täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa

suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon,

joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus

seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän

ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä

onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja

että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä,

pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja

alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten

sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan

vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo

suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan

välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken

saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko

tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime

yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä

tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh ...

mm ... mm ... sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa

kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi

vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi

äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli

poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin

hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui

tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin

sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään,

katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli

äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut

ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä

istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa

ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne

sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee

luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken

muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina

samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki

nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä

lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt

siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen

olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona,

näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että _se_ yö oli tytöltä

iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken

ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu.

Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti

lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio

ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä

pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja

kysyi missä tanssi oli.

-- Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon

jälkeen lisäsi:

-- Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

-- Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

-- Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi

Lyyli:

-- Mistä Kalle Iivarille suuttui?

-- Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria

leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen

pihalle.

-- Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin

hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti

Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja

yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän

itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan

pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia

mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö

oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas

ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.

Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista

kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta

päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä

käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi

vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti

kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi

asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut

mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne

ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti

muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut

samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän

kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet

olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi

olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti,

valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli

kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita.

Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea

mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja

ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa

nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran

rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli

aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti

ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai

metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi

heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä

vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään

yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton

kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma

avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle,

jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos

oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi

ihmiseksi.

Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta,

mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat

tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.

Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi,

käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin

kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa

jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin,

kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli

näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän

tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt

tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa

ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki

nyt oli niin peräti toisin.

Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä

kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan

vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut

ja loppunut.

Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias

oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä

iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen

mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin

läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen

siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen

aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla

katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan

samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan

aamulla unessaan.