Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa
omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva
kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi
erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja
uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen
ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään
tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö
hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän
hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. --
Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.
Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun
lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia
tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina
kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista
tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta
kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen
johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että
sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat
sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita,
ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin
havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin
ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta.
-- "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori -- --"
Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi
tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä
tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi
aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja
siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi
laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä
tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin
liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita
omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon
pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee.
Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt
havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea
täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen
hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean
merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.
Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri
rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina
ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa,
mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö
olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän
nousi istualleen ja sanoi:
-- Nyt pitää lähteä jo --
Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:
-- kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.
Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo
ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka
ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen,
läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan
kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo.
Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän
on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee
kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli,
värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse
humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka
ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään
viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin
seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin
luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä
retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko
retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy
tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.
Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus
auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset
pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä
tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa
hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas
silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on
häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista
palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. --Mene
jo maata, hulluparka.
Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.
Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen
sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.
Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella,
kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin
vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi
odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen
vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos
tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se
on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa
taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin
se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli
salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka
saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos
seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on
niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei
kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan,
jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu
ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen
tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku
aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun
taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen
seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa
niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman
asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla
hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien
ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa,
että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja
antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla
tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee
yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä
seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon
valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja
kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja
kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja
jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.
Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää,
mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin.
Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden
etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt
salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin
jostain verhosta paljastuneina... Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet
liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.
Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon
sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt
pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin
huoneessa aamu paisteli... Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri
auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta
omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta,
vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika
oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka
ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei
palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen
tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja
tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin
se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt
tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa
haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä
pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen
rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo
kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä
sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä
lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät
liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla
matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa
yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden
kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se
silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään,
ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen
säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma
ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja
hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään,
peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten
taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.
Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen
äsken paenneen unen toimia.
Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät
kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen
kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin.
Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa,
ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella
kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä
sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä
kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.
Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää
ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko
tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy
miellyttävän lähellä.
Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella
talossa.