Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja
kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa
on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen
päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine
ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä
eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa
kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori
kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan
alhaalla tuvassa.
Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä
elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen
kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä
valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa
aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman
nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken
voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen
puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman
poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä
kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa
ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin
lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut
aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.
Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin
askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä,
valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta,
kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti,
että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi
epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin
vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias
kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.
Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän
tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui
jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen
ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle
häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä
tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän
pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on
yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin
elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja
sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen
paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys
on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten
sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin
työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.
Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta
näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär,
jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan
sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan
katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja
poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin.
Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen
illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot
ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta,
lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja
tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä
iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä
valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen
kaupunkilainen -- se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan
rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja
iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman.
Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa
ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen
mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman
päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki
on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on
kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt
aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen
joskus tehnyt.
* * * * *
Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä
kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan
sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt
täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä
itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan
varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni
mieleni mukaan... Niin, niin...
* * * * *
Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias
kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin.
Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan,
kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta
toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin ... kuules
vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu,
vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa
rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan
saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan?
Joko äiti on mennyt makuulle? -- Korkeen pihamaa -- niin, se on
semmoinen."
Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan
enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa,
hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä
pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule,
mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein
itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään,
ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se
olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä
oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi
hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy
syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään,
mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki
laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja
muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta
herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus
täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui.
Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn,
silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.
Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon
viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti
pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli
tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo,
jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon
pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa
hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi
luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave
puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan
tanhuvilla luulotellussa humalassa.
Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua.
Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän
nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein
tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen
katselemaan. -- Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi
hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen
yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven
toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään
ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas
kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti
peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi
hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä
tyhjässä ilmassa. Naurahti... Yö oli jo kulunut myöhemmälle.
Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia
vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin
hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.
Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua,
luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli
näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin... Ja
hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään...
Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi
yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku
yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. --
Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta...
Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän
aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa
hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli
esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden.
Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän
lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin...
Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias
korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.
Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.
Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan
ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea
ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta
puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä
juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu
kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu
rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt
pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin.
Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat
oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle
tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka
varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa.
Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä
raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.
Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella.
Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin
tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta
kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se
ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä
kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: -- Tuleeko-vai,
tuleeko-vai -- kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on --
mitää-mitää.
Pau ... räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana
kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian
erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei
siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä
vastapäätä katseleva ilmanranta.
-- Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja
miehiä.
Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää
sanattomuutta.
-- No!
Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja
sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin
ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä
korvaavia vaiheita.
Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen
yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla
hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli
aika muutenkin...
Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä
palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja
toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä.
Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain
odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja
siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien
näkymättömien seikkojen määrääminä.
-- Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.
-- Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.
Lyyli vastasi silmiään avaamatta:
-- On sydänyö.
Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.
Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko
vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo
tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina
kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo
isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja
niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki
olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin
eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään
eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen
miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin
uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä
kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys
tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä
mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui
nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois
Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta
näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan
hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta
tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen
äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä
kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli
ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän
punastui.
Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen
hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä
olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma
viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti
ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä
oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen,
ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä
kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään
sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia
sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat
toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina
ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet.
Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä
alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän
etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.
Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen
kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti
hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan
täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja
koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias...
Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa,
lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä
lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin
jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi
mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien
taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä
hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin
turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä
kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain
hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen
rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat
pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa
asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut
unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä
kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia
sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati
toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.
Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten
täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä:
huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä
iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne
laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman
tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli
juuri syöty.
-- En minä pidä nyt saunalla väliä. -- Ei minun ole nälkä.
Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan
päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin
vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat
korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden
välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista,
niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän
pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut
havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin
sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja
kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot
muualle... Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön
käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi
kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että
pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus
tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle
asti.
Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös
harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka,
onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen
tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee
hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee
niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon.
Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi
kuulumasta. Mitä se oli?
Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää
heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana.
Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja
pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon
kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias
vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee
aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on
iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.
Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä
vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen
uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän
äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli
edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta
pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden
tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt
mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi
seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin
muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka
hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla... Hän istahti kynnykselle...
--Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän
tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa
kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä
olla ... ei se tänne tule... Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta,
kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana... Väinö on
taas poissa...
Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana
sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti,
vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki
tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin
outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki
ajallinen: päivä ja auringonpaiste.
Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään
tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja
alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä
ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja
niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat
nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen
hurmassa.
Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä
syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin
jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta
kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka
heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja,
jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden
olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja
ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa
vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin
mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa
upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut
koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista
asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä
tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi.
Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt,
oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli
suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt
makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt
pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti
vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko
olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin
uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä
sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan
turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset
luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan
suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä,
muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka
koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois
yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin
vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.