Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät
rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston
muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa
kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset.
Alati jatkuvaiset taivaan alla -- niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja
talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori
tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin,
sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä
näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla
lähtevinään... Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki
liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu
etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos... Nyt
seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja
taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.
* * * * *
Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta ... nyt ollaan
sielläpäin.
Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla,
yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja.
Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan
pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä
taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin
etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen
harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä
kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa,
joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo
pihlajan ja kiven.
Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska
pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten
saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin
lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn,
tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku
ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa
hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä...
Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon
kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville,
sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin
pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä
pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä
vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta
se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen
toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien
ja lehtien.
* * * * *
Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa
rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden
päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi
nähdä, missä huoneissa asutaan.
Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi.
Siellä asuu _Olga,_ Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä
on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän
astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein,
jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri
lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on
kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse
helposti vetää toisen heikomman katseen.
Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa
katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään
sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä
Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi
siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä
käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun
tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa.
Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli
pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin
jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin
oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä
kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa
kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.
* * * * *
Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä
aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin
eivät voi välttää voimien mittelyä... Ilmassa tuntuu sikiävän
hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima
kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta
vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin
yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu
hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa,
eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja
nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle
päin... Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän
poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen
nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.