Lumet olivat tänä kevännä nopeasti sulaneet. Talvi katosi kaikkialta
kuin näköhäiriö, hävisi siihen paikoilleen ja tuntui kohta olevan yhtä
kaukana kuin kaikki edellisetkin talvet. Talven luonteenomaisin piirre
on liikkumattomuus, kaikki pysyy paikoillaan, niin aine kuin henki.
Talven keskellä kävelevä ihminen liikkuu kuin erämaassa, hänen
ympärillään on yhtenäinen ja yhtäläinen tyhjyys ja hänellä on hetkittäin
sellainen tunne, että tätä tällaista aikaa tai oikeammin ajattomuutta on
ollut jo määräämättömän kauan ja tulee alati olemaan. Talvisydännä ei
ihmisessä sykähdä ainoatakaan elävää kevääntoivetta. Ne sykähtävät
ensikerran vasta silloin, kun jokin aistimista toteaa ensimmäisen
keväänenteen.
Korkeen Lyyliltä oli talvi päässyt poistumaan niin täysin huomaamatta,
että hän luuli heräävänsä unesta, kun hän tajusi kevään. Silmät olivat
kyllä nähneet mitä ulkona luonnossa viime viikkoina tapahtui, mutta
ajatus ei ollut siihen tarttunut enempää kuin muuhunkaan ulkonaiseen.
Salatut kyyneleet olivat viime syksynä parin viikon aikana nukuttaneet
ajatuksen, ja siitä ruveten oli töllissä vallinnut talvihiljaisuus;
rukin surina ja muut pienet askareet aamupuhteista iltapuhteisiin
kävivät raukeassa tahdissa, joka varjeli ajatuksen unta kaikilta
häiriöiltä. Kerran sanottiin, että on kynttilänpäivä ja sitten jälleen
sanottiin, että on maarianpäivä ja samaan aikaan näyttäytyi iltapäivisin
pirtin lattialla ja ikkunanpielissä hyväntahtoinen kirkkaus, joka
kummallisella tavalla palautti jonkin hyvin kaukaisen lapsuudenaikaisen
tunnelman, muiston, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa... Sellaisesta mieli
tosin tummeni, mutta samalla siellä tuntui pehmeältä, ja kun siitä taas
heräsi askareihin, oli olo suloinen kuin itkun jälkeen. Eikä tällainen
satunnainen päivän sädekimppu, niin läheisen ymmärtävänä kuin se osuikin
tytön silmään siitä ikkunan ohipuusta ja kiinnitti laajenneen tumman
katseen hetkeksi itseensä, ei se kumminkaan vielä kevättalvella kyennyt
sielun sisimmästä herättämään sitä, minkä tämän sielun haltia oli sinne
syyspimeiden aikana salaa itkien nukuttanut. Lyyli katseli vain hetkisen
tällaista valoläikkää --jos sattui olemaan yksin pirtissä -- ja jatkoi
sitten edelleen villojen karstaamista.
Mutta mitä ei maaliskuun päivä kyennyt, sen teki huhtikuun ilta.
Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi.
Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat
natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita
tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun
molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni,
yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa
ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin
siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui
lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen
lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että
värjätäkin sai ... ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa
ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".
Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista.
Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta
seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven
enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän
tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä
esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin
hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa.
Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita
näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä
niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne
jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan
ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan
havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas
kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä
jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana
kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu
kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä
alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle
seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa
menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön
silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "...
talvi ... talvi...", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan
hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre,
joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on
tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua
esiin hitaina kyynelinä... Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo
rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja
ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti
lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.
Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä
tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja
kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin,
joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se
'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta
paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna
tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta
mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei
osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan
herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt
kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä
taakseen.
Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli
selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat
lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden
alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä
muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta
eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas
näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja
niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä
Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari
rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi
korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä.
Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi _näkynyt_ tuona
kellerryksenä.
Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla
saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen
kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka
hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän
oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä,
savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella
kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui
ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei
korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään
häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin
äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen
perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi
taivaanrantaa vastaan.
Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne
virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.
Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen,
joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin
painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei
hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta
ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy
vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna
auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. -- Kuinka
lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä,
tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton,
mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu,
neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen... Sitten on
öitä...
Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän
vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että
tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan
loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli
ruudulla.
Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa
hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei _voinut_ olla muuta kuin
onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön
valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta
vieläkin kokematonta... -- Minä olen tyttö. Minä olen jo
yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime
suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä.
Minä muistan kun ne syntyivät... Minä tiedän sellaista, jota ne eivät
tiedä.
Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän
saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin
tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja
tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän
ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.
Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä
oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti
toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään
jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.
-- Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta
hänen jälkeensä.
Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli
saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin
hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime
talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella,
miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet
pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen
tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä
ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.
Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä
yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa
tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen
tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas
kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä
vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista.
Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana
vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta
ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta
pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista...
Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin
sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt.
Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.
Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että
syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen
jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen
puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen
vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista
sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta.
Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin
aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi
pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia.
Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy,
kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan
niin juhlallinen.
Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään
tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen
tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää
kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin
olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon
ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan
hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä
katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän
tähden, jonka tuikkeesta on kuvastuvinaan lapsuudenaikainen käsitys
taivaasta ja enkeleistä. Mielikuvitus luo tuon arimman asian ympärille
tapaussarjoja, jotka tuijottavaa katsetta myöten siirtyvät sinne kelmeän
tähden etäiseen maailmaan. Yö kuluu hiljallensa, ja ympäriltä kuuluu
toisten tasainen hengitys, niinkuin he alati myöntelisivät jollekin,
joka korkeuksista puhuu jotakin pitkää ja mieluista asiaa. Ajoittain
kelmeä tähti kirkastuu hiukan, se ikäänkuin lähestyy katselevaa silmää.
Entiset elämykset, aivan äskeisetkin, jäävät kauas ja tuntuvat
mitättömiltä. Unelma, jota vielä illalla pelkäsin, kirkastuu nyt ja
kohoo ylös tähden valoon ... on tullut kotiin nyt tänä iltana. Taivaan
vaaleus sanoo sen ... on tullut ja käveli siellä samaan aikaan, kun minä
seisoskelin pihamaalla. Sen kirkkaasti hymyilevä ajatus se oli, joka
täällä väipähteli kohdasta kohtaan pitkin pientareita ja lepänlatvoja;
jota minä en voinut tavoittaa... Oo, nyt se on tulossa, nyt minä
ajatuksessani lausun sen nimen selvästi, nyt: _Elias_. Elias ... vartoo
harjulla, tulee tänne päin, äännähtää, näyttäytyy. -- "Ehtoota ...
Lyyli!" -- Se on minun oma nimeni.
Lyyli kohottautui jännittyneenä puolinojaan ja katsoi ulos, jossa näytti
valoisammalta kuin maata mennessä. Saima hengitti hänen vieressään.
Toistenkin hengitys kuului, ja se tuntui nyt kehoitukselta hänelle
panemaan maata ja nukkumaan. Ikkunaruudut ikäänkuin katselivat tännepäin
nekin ja myöntelivät epämääräisesti: "Niin, niin se on, niin se on."
Tyttö jätti vaalean yön yksikseen, laskeutui makuulle ja sulki silmänsä.
Nuori poika, Elias, hänen ajatuksensa sisällys, ei enää ollut jossain
ulkona, vaan ilmassa siinä sängyn läheisyydessä. Lyyli ei avannut enää
silmiään, ja kumminkin he olivat katselevinansa toisiaan... "Lyyli,
Lyyli, nyt tulee pian suvi, ihan pian ... kyllä me olemme ... oo ...
viime syksystä asti..."
Ja niin edespäin pitkin jatkuvaa onnellista unta aamun koittoon asti.
* * * * *
Tämä eräänä huhtikuun iltana sattunut mielenliikutus jäi pian Korkeen
Lyyliltä kauas taakse, aivan kuin esikevät unohtuu ihmisiltä vihannuuden
varttuessa. Keväälle on ominaista kaiken olleen pikainen taakse
jääminen. Kaikki laajenee alati ja voimistuu. Tämäpäivä katselee eilistä
samoin kuin täysi-ihminen muistelee lapsuutensa pikku pelkoja ja
avuttomuuksia. -- Olinpa minä hempeä silloin huhtikuussa. Se oli pelkkää
talvea kaikki tyynni. Kun lepät kukkivat, ei se vielä ollut muuta, kuin
että talvi hiukan oheni ympäriltäni ja se sai minut kyyristymään vielä
tiukemmin omaan itseeni, lämmittelemään omilla ylitalvisilla
mielialoillani.
Näin oli Lyylikin tuona huhtikuun iltana ja yönä heräämisensä onnessa
tuntenut surunvoittoisen sivuvivahduksen. Jokin syvä vaisto oli hänelle
jo viime syksynä kuiskaavinaan, että tämän hänen arimman asiansa
pohjalla piilisi uhkaava murhe, ja siitä johtuen hän vaistomaisesti oli
koko talven untansa nukkunut, luonnottomasti unohtanut viime kesän
niukat hetket. Se oli helppoa talvella, jolloin kaikki seisoi turtuneena
paikoillaan, niin ettei olisi luullut minkään elävän hangen alla. Mutta
elipä vaan hienon ruohonkin itu. Kevät tuli ja tytön teennäinen turtumus
laukesi, alkoi itsestään elpyä se sielun kohta, joka pyrki täyttämään
koko sielun aiheettoman, hurjan, tuntemattoman onnen tuoksulla. Vaisto
sanoi, että tämä onni on nyt sen tulevan murheen enne, ja pyrki sitä
tukahuttamaan, torjumaan ajatuksista sitä yhtä nimeä. Mutta kevät
yllätti ja onnentunne tuli ylivoimaiseksi kuin villi vietti. Se voitti,
mieli raukeni ja ajatus antautui lausumaan sen yhden nimen huhtikuun
yönä. Aika oli vaarallinen, sillä kesä lähestyi yö yöltä. Kun oli kerran
hellittänyt, ei enää voinut kiristää, antoi mennä vain. Sielun
neitseellisyys meni, kevät sen vei. Ja menetettyä on turha surra. Paras
sitten tieten tahtoen nauttia siitä, mistä ennen luuli voivansa
kieltäytyä. --Mitäkö tästä tulee? Sitä en osaa kuvitella. Nyt, antaa
sielun laulaa nykyhetken onnea, eletään onni läpi, ehkä se on lyhyeksi
luotu.
Mille on antautunut, siihen tottuu ja alkaa katsella sitä entistä
vastustelua kuin jotain kaukaista lapsellisuutta. Korkeen Lyylistä
tuntui kuin se ilmapiiri, jossa hän liikkui, olisi avartumistaan
avartunut. Elämäntuntu ikäänkuin siirtyi oman rinnan sisäpuolelta yhä
kirkastuvaan avaruuteen, jossa sen sykintä vahvistui ja laajeni sitä
myöten, kuin itse elämä laajeni silmän kantamilla. Ihminen itse tunti
olevansa tuon kiihtyvän sykinnän alainen. Sielun ei tarvinnut enää
kyyristyä omiin kaihoihinsa, aurinko lämmitti sitä joka päivä eri
lämmöllä. Kaikki hämärä murheenpelko oli poistunut, eikä hän enää
itsekseen kainostellut sitä yhtä nimeä. Hän odotti lähestyvää aikaa
tosin innokkaasti, mutta samalla tyynesti, ja tunsi kuinka mielensä
malttaminen kasvatti ja lisäsi voimaa. Tämä sisäisen hurjuuden vaihe
ilmeni hänen ulkonaisessakin olossaan, niin että kiusamielinen Martta jo
kerran rupesi jotain viittailemaankin, saaden vanhemman sisarensa
punastumaan. Mutta päivien vauhti kiihtyi yhä, ja Korkeen Lyylin ryhti
ja kukkeus olivat kuukauden kuluessa niin varttuneet, että hän huomasi
sen itsekin toisten katseista, ja tunsi suonissaan omituisen
miellyttävää etomista.
Se huomattiin sivullakin päin. Kerran toukokuussa Lyyli oli käynyt
kirkonkylässä asti hakemassa loimilankoja kankaaseensa. Juuri
illansuussa hän palasi sivuuttaen pirtin siellä toisen täällä. Eräässä
pirtissä istui kolme akkaa kahvivadit hyppysten nenässä. Heillä oli niin
vilkas juttu, että yksi aina huulet rakosella odotti, milloin kaksi
muuta hörppäsi kahviaan ja hänkin saisi sanoa. Vihdoin toinen ryyppäsi
vatinsa tyhjäksi ja kolmas sai sanoa... Mutta juuri silloin joku meni
ohi tietä pitkin. Se akka, joka jo oli juonut, oli juuri laskemassa
kuppiaan pöydälle, kun hän huomasi ohimenijän ja hypähti ikkunaan.
Toiset tassuttivat perässä koettaen sormennenillään säilyttää vatien
tasapainoa. Ensimmäinen palasi jo takaisin. "Korkeen tytär näkyy
olevan", sanoi hän. Toiset jäivät ihan huomaamattaan tirkistämään,
kuinka Lyyli asteli ohi. Juttu oli keskeytynyt, ja akat olivat noloja,
sillä tästä tapauksesta ei millään saanut puheenaihetta. Kukaan akoista
ei ollut nähnyt Korkeen tytärtä eikä kuullut hänestä aikakausiin, ei
sitten kun hänen kukkeutensa oli noin varttunut. Siitä olisi kyllä
voinut mainita, mutta sitten olisi pitänyt jatkaa jollain jutulla, ja se
ei sujunut. Eikä sujunut enää muukaan juttu.
Lyylikin oli huomannut akat, ja hänen sydämensä sykähti ylväästi hän
tunsi kevyttä myötätuntoa heitä kohtaan. Koko ympäröivä maailma oli
olevinaan hänen jalkainsa juuressa, hänestä tuntui kuin hän käynnillään
olisi hyväillyt maanpintaa. Ilma oli kuin lämmintä hengitystä
täynnänsä, ensi kerran tänä kevännä -- suvena. Kimalainen hyrräsi
taikinamarjapensaissa, joiden lehtisilmut muodostivat vaaleita
viirukkoja, jotka kaukaa katsoen näyttivät pysyvän ilman varassa. Oli
vielä päivä, auringon valo oli hetkeksi kiihtynyt ja muistutti äkkiä
mieleen, kuinka kirkolla kauppapuodin ulkoseinällä oli lekotellut ruskea
perhonen ja sitten taas lentänyt pois. Silloin oli keskipäivä. Aamusta
oli nyt jo hyvin pitkä aika kulunut, ja kumminkin tuo aurinko vielä oli
noin korkealla. Päiväsydämen se oli pysytellyt erillään ihmissilmästä
oman laajan ja kaukaisen kirkkautensa takana. Nyt sen loiste leutoni
tasaisesti, silmä saattoi taas katsella sen hymyilyä, josta ihmislasta
kohden liekehti jokin käsittämätön iloinen ankaruus.
Lyyli oli koko paluumatkan ajatellut asioitaan, ympäröivät maisemat
olivat niitä hänelle ikäänkuin esitelleet. Niinkuin jokin elävä olento
olisi katsellut sieltä taivaan ja maan rajaviivasta, tietänyt kaikki ja
hyväksynyt ja siten vetänyt puoleensa. Se oli tämän maailman laajuus ja
vielä suuremman laajuuden aavistus. Hänestä rupesi siinä käydessään
hiljalleen tuntumaan siltä, kuin hän olisi tulossa aikuiseksi. Hän
muisti akkojen katseen sieltä pirtin ikkunasta, muisti kotolaisten
viimeaikaiset ilmeet, ja tyven itsetunto hiipi mieleen.
Hän tuli kotipihaan ja huomasi, kuinka haapojen kukkanorkot riippuivat
villavina hahtuvina, osa oli jo putoillut alas nuoreen ruohostoon. Hän
huomasi sen nyt vasta matkalta palattuaan. Siinä oli jotakin joka jo oli
ohi. Järvi lainehti, sitäkin hän tuli ensi kerran silmänneeksi.
Niinikään lainehti etäinen ruismaa, laiho oli jo kasvanut pitkäksi ja
sen vehreys hiukan laimentunut. Lyyli muisti sen saunaillan, silloin
huhtikuussa, ja tunsi, että jotakin oli kestänyt aikansa. Kuinka
sekavaa, kuinka ihmeen sekavaa oli ollut näinä viime aikoina. Jokainen
päivä, melkein jokainen hetki oli niin erilainen ja poistui heti oltuaan
ihmeen kauas. Nyt vaikutti taas tämä kotialuekin niin pieneltä, liian
tutulta. Nuorista koivuista ikäänkuin oli alati varisemassa
vihreänkellertävää pyryä, ne olivat kauneimmalla hiirenkorvalla. Mutta
Lyylistä tuntui, että ne olivat suotta kauniit, niinkuin ei kukaan
täällä nyt olisi erikoisesti niitä katsellut. -- Harjun takana, pitäjän
aukeilla oli varmaan hupaista iltaisin. Mieluisesti huokaisten Lyyli
meni lankoineen suoraan kamariin.
Pirtissä oli hiljaista, kunnes äiti lopulta kuului kysyvän:
-- Jokos muori on poikansa kotiin saanut? -- Siellä oli joku
Malkamäestä, Taave kai.
-- Ei ole vielä, kuului sivupenkiltä vastaus. -- Perjantaina se taitaa
tulla.
Lyylin mielessä liikkuivat ajatukset kuin hyräillen: "ensi lauan-tai
ilta-ilta lauan-tai". Oli kotonakin hauska taas sentään olla näin
illalla. Tuntui kuin ne keskipitäjän avarat ilmat olisivat saatelleet
häntä tänne ja pysähtyneet pirtin yläpuolelle odottamaan. -- Mutta
minäpä olen täällä huoneissa, en näyttäydy enää koko iltana. --Minkähän
näköiseksi Taave on tullut!
Pirtissäolijat kuulivat, kuinka Lyyli lähti kamarista ja lähestyi pirtin
ovea.
Taave sanoi ehtoota, Lyyli pysähtyi, Taave nousi antamaan kättä. Sitten
äiti rupesi kyselemään lankakaupoista, ja muut olivat hiljaa. Kun tuli
vaitiolo, niin Taave rupesi tekemään lähtöä ja lähtikin. Omin väin
jäätyään pirtissäolijat alkoivat liikehtiä. Pitkän ajan päästä sanoi
Väinö, tulkiten kaikkien tekemän huomion:
-- Malkamäkeen on tainnut tulla etevämpi röökynä, hohhoi. -- Väinö
haukotteli iloisesti, niinkuin olisi lisännyt että: "saadaan nähdä".
Siihen ei kukaan sanonut mitään. Lyyli seisoi itsekseen ja näki
mielessään erään uuden asian, joka sai hänet vastenmielisesti
hymähtämään. Hän ei voinut olla hymyilemättä Taavelle, joka oli
olevinaan siinä jossain lähellä nolostuneena siitä, että Korkeen Lyyli
oli nähnyt hänen lävitsensä. Kylläpä nyt maailmassa sattui asioita.
Minkähän alkua tämä kaikki on?
Yö oli hyvin valoisa. Korkeen pihamaalla näytti yhä viipyvän sitä
tyttären mukana seurannutta keskipitäjän ilmaa.
* * * * *
Mutta Korkeen tytär nukkui sinä yönä ja seuraavinakin vahvemmin kuin
pitkiin aikoihin. Tai hän ei itse tiennyt nukkuiko hän vai valvoi, mutta
voimakas hän tunsi olevansa. Nuori veri oli kauan ollut käymistilassa ja
virtasi nyt vahvana, kuumana ja tyvenenä. Ympärillä kävi luomakunta yhä
upeammaksi. Leveälehtistä ruohoa karttui kaikkialle, se oli kuin jokin
sivutulos koko maailman väräjävästä hurmasta. Vanha ryteikkö vaikutti
lämpöiseltä, kun sen sekaan ilmestyi tuomenterttuja. Verevät avomaan
tuomet olivat yhtenä kukkahuppuna, olisi tehnyt mieli koota poveensa,
jotenkin yhdyttää itseensä niiden henki. Kun katseli niitä läheltä, tuli
ajatus vaistomaisesti hyväilleeksi maan kohtua, josta ne saivat
voimansa. Mäessä oli paikkoja, joissa jo tuoksahti herkkä kuivan maan
lemu. Siinä oli mansikankukkia.
Näitä kaikkia ei Korkeen tytär nykyään paljoa huomannut, sillä hänen oma
mielensä oli tasapainossa luomakunnan hurman kanssa. Hän oli kuin
tiedoton osa ympäristöstään. Ei hän enää itse havainnut omaa
mielentilaansakaan eikä peitellyt sitä muilta. Oli paljon sanoja ja
asioita, joista puhuivat toisenlaiset ihmiset kuin hän, ja joihin hänen
ajatuksensa ei voinut kiintyä enempi kuin saarnaan, jota äiti luki
pyhänä. Yksi sellainen sana oli rakkaus. Ei hän tiennyt mitä se oli.
Tuskin hän näinä päivinä ajatteli sitä arkaa nimeäkään, tai hän ei enää
huomannut, että se oli ainoa, jota hän ajatteli. Hän oli jotenkin
horroksissa, mutta hänen oli hyvä olla. Lanka juoksi kerinpuilta kehille
aamusta iltaan kaksi päivää. Kehien natina oli kuin hiljaista
naurunsekaista pakinaa, jota tyttö kuunteli punoittavin poskin. Tuli
mieleen Taave ja se, josta Väinö oli haukotellen sanonut jotain
lauantai-iltana Taaven lähdettyä. Häntä hiveli, että hän silloin niin
vähästä oli ymmärtänyt Taaven asiat. Voi sinua, Taave-poju.
Keskiviikkona hän loi kankaan, ja illalla Väinö piti kataa, kun hän pani
sen tukkiin. Akkuna oli auki, pääskyset olivat saapuneet.
-- Pitäisi lähteä tästä Malkamäkeen, sanoi Väinö.
-- Mitäs siellä teet? kysyi sisar.
-- Menen sinulle kaidetta hakemaan, ilvehti veli.
Sisar ei sanonut enää mitään, vaan katseli koko ajan päreitä, joita
asetteli katakierrosten väliin.
Niisinpanoa kesti torstain ja perjantain. Perjantai-iltakin kului
sentään. Illalla tuntui omituiselta panna maata tutulle tyynylleen. Kun
hän katseli siitä ulos, tuntui siltä kuin siellä olisi ollut jotenkin
viileää, vaikka päinvastoin oli hyvin lämmin. Hän ei ajatellut mitään,
nukkui viimein.
Lauantai-aamupäivällä hän lopetti niisiinpanon. Sitten hän järjesti
itselleen makuusijan aittaan. Väinökin oli jo muuttanut
porstuanperäkamariin. Sitten hän muutti pukua. Koko ajan tuntui siltä,
kuin hän olisi näin harkiten valmistellut jotain kiellettyä tekoa. Jokin
veti alati mukanaan jonnekin. Lopultakin, lopultakin oli nyt se hetki,
jolloin hän lähti -- kaidetta hakemaan.
-- Käske Eliaksenkin nyt käydä täällä joskus, sanoi äiti. Tytär meni
aitalta veräjälle päin ja sanoi välinpitämättömästi:
-- Joko se mahtaa olla kotonakaan.
-- Kyllä-mar sen kuulit, että se jo eilen tuli, sanoi äiti.
-- En minä ole kuullut, vastasi tytär taakseen katsomatta.
Hän meni menoaan ja löi laimin kaikki ne lämpöiset aarteet, joilla
maanpinta juhli tätä hänen vaellustaan.
Hän tuli Malkamäkeen, aliseen rakennukseen, jossa vanha emäntä asui.
Tervehti vanhaa emäntää ja puhui hänelle asiansa. Tervehti myös hänen
poikaansa Eliasta, joka oli iloinen ja puhelias ja katseli häntä
rohkeasti. Lopulta emäntä lähti noutamaan kaidetta ylisiltä. Elias oli
silloin kamarin puolella, mutta tuli pian tupaan.
Nyt alkoi muuan hetki, aivan mitätön ja lyhyt hetki, jota kumminkin
muuan kaunis, nuori ihminen oli odottanut tiedottomasti koko talven ja
tietoisesti, kuvitellen ja lopulta kuvitelmistaan paatuen, koko kevään.
Oli kesä, lämmin ja tyven.
Tuossa se nuori poika nyt loistavin silmin lähestyi kamarin ovelta.
Nuori tyttö katsoi suoraan häneen. Tytön silmien ilme oli ihmeellinen,
olisi voinut sanoa, että niissä paloi lämmin viha.
Poika tuli ihan lähelle, tyttö katseli oveen, niinkuin olisi sieltä
jotakuta odottanut.
-- Mitäs sinulle kuuluu? kysyi poika. Sanat eivät mitään merkinneet,
ääni oli pääasia. Poika tarttui tytön käsivarteen.
-- Hyvää vaan, oli vastaus, jonka ohessa läikähti esiin muutamia
naurunpisaroita. Tytön vapaa käsi tarttui pojan ranteeseen. Pojan vapaa
käsi laskeutui tytön taitse hänen toiselle käsivarrelleen. He seisoivat
molemmat. Pojan asento oli kuin metsänelävän risahduksen kuultuaan.
Niinkuin ovelta käsin olisi uhannut jokin vaara. Vanhan emännän askeleet
lähestyivät. Hetki oli ohi.
-- Taitaa tämä olla vähän väljä sittenkin -- kuinka sinä sanoit,
kuusi-vai kahdeksanniitistä...?
Korkeen Lyyli meni kotiin päin. Hänestä tuntui, että kesää oli ollut jo
hyvin, hyvin kauan... Hänellähän oli kaide kädessään. Tosiaan, hänhän
oli kehrännyt lankoja talvella. Kas, kuinka ne ajat nyt äkkiä tuntuivat
mieluisilta. -- Sitten hän oli kellinyt ja luonut, pannut niisiin...
Mitä ihmettä, hankkiko aurinko laskemaan? Lyylistä tuntui, ettei hän
enää nuku ollenkaan, koskaan. Hän vain käveli viilenevää, kesäistä
iltatietä kotiin päin, Korkeeseen, kotiin-kotiin-Korkeeseen,
Kor-kee-seen.