He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen
kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa
kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren
sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin
silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän
mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin
poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden
kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton
nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä
kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän
myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi.
Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas,
jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".
Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi
saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä,
joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös
iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin
toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille
aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä
oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja
alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli
niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä
paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä
päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas
taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli
jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa.
Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista,
niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin
hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän
lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi.
Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi
juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.
He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta
hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse.
Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko
näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi
yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin
pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään
ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme
hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat
esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää
joutilaisuudentunnetta.
Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa
ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen
suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille
poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine
katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu
näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin
heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He
eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä
katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman
sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.
Herttua hyräili jälleen. Kauempana tiellä liukui silloin tällöin ohitse
kiiltäviä vaunuja verkan juoksun tahdissa ja vaunuissa istui
kevätpukuisia kauniita kaupunginnaisia sulkineen ja hymyineen. He
hymyilivät kolmelle nuorukaiselle ja antoivat heille tänä päivänä
mielellään anteeksi sen poikamaisuuden, että olivat oikaisseet kedolle.
Tämä oli onnellinen hetki. Mieli etsi vaistomaisesti omista kätköistään
jotakin etäistä onnenaihetta, jota olisi voinut katsella, hypitellä
ajatuksissaan, tässä valaistuksessa. Sellainen etäinen aarre on
hienointa, mitä ihminen voi omistaa. Se on jokin pieni hetki
menneisyydestä... Laajat metsäkappalten ja järvien pilkkomat
paikkakunnat pitävät pyhää, ruoho lepää kasvamatta, taivas ja maa on
kuin sunnuntailakaistu. Ollaan vieraissa, seurustelu on tuttavallisen
hajanaista, nuoret eivät noudata vanhoja. Nuorten mielessä on voimakas
nykyhetkentunnelma, jonka heidän silmänsä ilmaisevat. Kahden ihmisen
silmät katsahtavat toisiinsa sattumalta, niin ettei kukaan huomaa. Vähän
päästä tahtoo poika uudistaa saman, mutta tyttö karttaa. Vasta
veräjällä, kun vieraat jo menevät kaukana tiellä, hän antautuu siihen
uudestaan. Poika ei tiedä, ottaako asia tosissa vai leikillä, asia on
pieni, lämmin ja salainen. Pian hän lähtee jo näiltä mailta, suvikin
lähtee hänen mukanaan. Kun kaupungista joskus näkee etäisen
taivaanrannan, on se kuin jotain ulkopuolista, jolta kaupunki
turvallisesti suojelee.
Tällainen pikkuinen lemmenmuisto on perin hienotunteinen. Se saapuu vain
silloin, kun ympäröivä maailma taas on samassa vireessä, kun sitä
ikäänkuin kaivataan tunnelmaa täydentämään. Silloin se saapuu, ja sille
antaa erityisen sulon se seikka, että se on välillä ollut unohduksissa.
Keinutuoli soutaa yhä ja hyräily pyrkii usein korkeimpaan diskanttiin.
Tämmöistä on Malkamäen Eliaksella ollut eilisestä asti, tämä on yhä kuin
samaa päivää, samaa pitkää tuntia, joka voi päättyä vain yhteen asiaan.
Eilen illalla hän tovereista erottuaan ei mennytkään kotiin, vaan käveli
ulos tullista muutamaan mäkeen, josta näki kaupungin kuin kuvattuna
taivaan, maan ja meren vaiheille. Kaupungin kuva oli kuin samanmielinen
uskottu, se tiesi nyt jo asian. Aamulla varhain hän lähti, sama pitkä
tunti jatkui yhä.
Elias näki äitinsä, koki eräitä yksinäisiä asioita hänen suhteensa,
istui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti illan tuloa, yön pehmentävää
hämyä. Mielessä velloi hempeitä kuvia: tuolla on taivaanranta, tuolta
kohdalta harjua näkyy alas sinne pihamaalle, näkyy pirtinkatto ja
aittapolku -- -- --
Hänen sydämensä ailahti niinkuin naisen, kun hän vilaukselta akkunasta
näki kuka tuli. -- Tuli tänne! -- Askeleet jo kuuluivat, hän kiiruhti
kamarin puolelle. Hengenvedon ajaksi hän unohtui seuraamaan sydämensä
tykytystä. Hän odotti kuin laukausta. Nyt kuului ääni.
Akkunasta katsoessaan hän ei ollut erehtynyt siitä ilmeestä, jonka
kulunut talvi oli muovaillut tulijan kasvoihin ja silmiin.