Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle
on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle,
sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä,
että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan
rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen
vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt
paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain
ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa:
"älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän
siinä mitään ole että minä tulen".
Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen
ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä
askaroi äiti. -- Siinä se taas on, äiti. -- Pojan pitää sanoa jotain ja
hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei
mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni
ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.
Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan
tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä
malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien
pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään
tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy
ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin
päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä,
kun hän istahti tähän keinutuoliin.
Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran
herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan
huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista
peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka,
ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso
kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään
niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät
katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan.
Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta
lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan
yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä
kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina
hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan
vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään:
kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen -- ja
hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen:
"tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen
arvoituksen.
Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa
ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity
surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa
yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei
tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia
hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.
Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen,
kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt
tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen
minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain
tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen,
ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu
takaisin itsetiedottomuuteensa.
Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen
elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien
sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi,
jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei
niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten
kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin
oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.
Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä
sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli
kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi
kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä
silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen
tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on
miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin
kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin
itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa
suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.
Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento,
joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut
lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo
tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan
tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei
koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen
mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. --
"Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi
tämän minun hyvyyteni sinne missä on." -- Äiti, jonka kanssa poika,
nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja
kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen
asti jatkunut iloinen syntikin.
Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt
äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu
kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja
nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia.
Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen
mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi
häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään.
Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia
näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään --
itseltäänkin.
Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo
samana iltana eikä palannutkaan enää.
Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli
toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti
olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset
mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena,
ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".
Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan
kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan
johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon
suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu,
aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa
jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut
kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen
alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin
myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun
pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja
suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain
tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.
* * * * *
Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja
haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo,
jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski,
jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain
keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden
viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin,
kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään...