maantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä
valitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut
taitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden
filosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja.
Hänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli
kidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä,
urkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka
tahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies,
jolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli
tuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!
Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi
niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen
aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty
kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen
huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut
häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan
itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi
ollut ilmi-antaa varkaita? -- Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei
laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten,
että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin
alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota
vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää
rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko,
josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi
ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata
raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät
tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet
mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä
silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät
olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo
mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu
ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä
rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka
sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty
hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten
jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti
ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen
tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.
* * * * *
Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta,
jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa
aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen
tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua
nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä.
Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut,
pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi
kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja
kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin
lainan.
Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa,
piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin
verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä
summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa
tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen
käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille
pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle,
paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.
-- Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen
äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
-- Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda
aamupäivällä.
-- Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä
lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole?
väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.
Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia
tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa
ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli
ennen osoitettu.
Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää
häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus
härnätä häntä johonkin hairahdukseen.
Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse
ja maiskutteli huuliaan.
-- Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!
-- Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti,
tukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.
Neitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.
Senjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.
-- Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.
-- Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti
enkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi
päähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan
ei, kun on todistajia läsnä... jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta
autuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! -- No, pikku pisarainen
vain!
Maisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut
murhamiestä; mutta hän ei juonut:
Mustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.
-- Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.
Ja sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: "Ma Luxemburin
kreivi oon!"
Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi
nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen
voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen
tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän
itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä
tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi
nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka
silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi
kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä
enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon
kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia,
syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian
ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen
sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet
hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus
kasvoivat hetki hetkeltä.
Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle,
ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli
talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.
-- Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi
mustalainen todellisella ihastuksella.
Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään
käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan
hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi,
kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja
pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän
taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset
hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota
heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin
kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi,
että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne
osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille
muillekin.
-- Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta
osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli
päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli
katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli
nöyrästi paljastanut päänsä.
-- He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.
-- Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.
-- Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa
hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli
pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti
erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi
teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.
-- Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko
välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.
Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi
maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain
joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.
-- Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle
käännettyään selkänsä maisterille.
Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien
tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja
tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen
nutunhihaan ja virkkoi:
-- Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja
kuten eläimet!
Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti
maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen
teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä
ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana
valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä.
Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut
julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen,
ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä
näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan
puoleensa.
Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä
seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi
maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele;
surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki
mustaa.
-- Se on portinvartija! sanoi neitsyt.
Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään
tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta
sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi
nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa
ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään
kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti
käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain
salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen
muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan
kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa,
neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja
tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.
Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi
kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.
Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:
-- Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?
-- Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti.
Rukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti,
kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole
saanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.
Mustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei
tahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen
hätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:
-- Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!
-- Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet
kummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!
Ja levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa
heikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten
ponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja
kasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella
äänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:
-- Kuolleet kummittelevat!
Astuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen
vaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet
vaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus
tuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen
taaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.
* * * * *
Lähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne
keinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an
sielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli
ollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden
tuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon
kieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa
edes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi
turvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin,
vanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit
kaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä,
nimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon
taika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos
olkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten,
oli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.
Maisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius
Kircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän
jesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin
taikalyhdyksi eli _laterna magicaksi_. Tämän avulla saattoi mielensä
mukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle
taustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä.
Tätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä
mustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa
mitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän
kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen
erääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta
kestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu
käyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain
hänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt
selvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä
hänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei
yhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen
pelastus riippui.
Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas
tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että
oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin
olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä.
Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen
samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä
oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin
loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä
perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko
hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka
(niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut
milloinkaan suorittaa -- siis kaiken lisäksi menetettävä vielä
kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut
käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan
elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi
raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen
kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja
hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen
täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen
kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja
omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain
omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi.
Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että
oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen
pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi
murhata -- tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa
rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus?
Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei
tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei
voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat
tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin
parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai
Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien
kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka
ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän
ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua
lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat
iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi
heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin
toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia,
olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen
elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta
eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen
elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät
vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen
pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä
ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa
kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei
tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan
puhuttavan.
Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se
johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski
antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät,
vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt
hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista --
armeliaisuuden siunauksista -- poistamalla kertomuksen kylmästä
kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli
lämmittänyt sitä -- kaikista kauneista opeista personallisesta
arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä.
Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta
tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan
käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä
puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva
henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän
opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.
Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt,
korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi
nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet
kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi,
että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa
kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis
valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut,
siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen
hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.
Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä
ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen
palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki
se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan
kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat
vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä
uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa
kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!
Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä
filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi
kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja
vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä --
miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon
valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot,
herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen
ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta
personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon
alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi
häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli
hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa
saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle
verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt
hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa
surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen
raadon koirille.
Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui
pöydän ääreen.
Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei
saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli
ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan
vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan
puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä
tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut
olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli
murhaa... no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he
eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!
* * * * *
Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman
mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että
hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen
portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko
tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava.
Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä
mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.
Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa
hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui
hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi
ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa.
Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen
vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan
muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui
nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?
Olivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen
isänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman
jälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi
tämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän
liikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien
määräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään,
että mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta
kauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti,
että pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat
hänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä.
Tämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin
lamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut
koko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä
koko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin
hän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.