mustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa;
syytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot
neitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista,
sanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.
Mustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi
kadonnut.
Kohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä
nimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli
ollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria
lukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.
Ketunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu
vaikutuksensa.
Tyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri
levolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä
hän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli
saanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet
rauhaan.
* * * * *
Tietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka
oli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä.
Seuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka,
ja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut
suoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet
ja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia
erilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen
joutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä,
ellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan
itse olisi kyennyt esille manaamaan.
Kun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna
pihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä,
ja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri
mielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa
oli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän,
oliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.
Kyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria
vapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli
selvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt
kertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin
poissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet
väärillä avaimilla hänen lippaansa.
Maisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta
puutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä
naapurilta oli yöllä varastettu hevonen.
Maisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain
lähemmästä kulusta.
Kun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia
vanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä,
kun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja
olivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli
varastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin,
ja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi
eteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine,
joka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä,
eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan
perässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.
Puutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin
kuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja
antanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille,
jonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut
kuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa
ratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä
eräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin
saavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti
siinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli
tehnytkin.
Kuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei
lausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa.
Puolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä
talonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän
yhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta
erilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan,
että varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.
Alkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin
juttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti
oli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen
varkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen
mukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea,
muun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät
piirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi
sitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään
käsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu;
ja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin
vierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.
Kaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle -- kaikki
paitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.
Minkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja
tehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä?
-- Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan
täytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan
kerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti
selittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies
oli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta,
että tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa,
että eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua
vaarallisen tarkastuksen esineeksi.
Olipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi
kaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia
todistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa
vainiolle, josta hevonen oli varastettu.
Hän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu
yli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle.
Tähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään
huomiota, sillä se keino oli liian kehno.
Senjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin
oli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet
muiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet
kosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka
jalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia
muita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti
voidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan
hevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt
samalla oikean jalan kengällä -- siis määrätyssä tarkoituksessa
tehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä,
jonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan
löydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti
tallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan
vieväksi _corpus delicti'ksi_.
Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut
johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut,
että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään
musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta
toiset eivät olisi menneet ansaan, tämän _corpuksen_ ja viskasi sen
kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti
valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo
valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.
Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli
sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen,
ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan
yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella
olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni
anturanahkaan.
Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa
hevosenvarkaus oli tapahtunut -- ergo... Mitä? Oliko silti sanottu,
että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin
voinut -- aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa
paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat
apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.
Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus,
jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan
hallusta -- ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi
selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan
kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan
ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon
hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.
Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa
päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!
* * * * *
Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin
olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon
pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen
ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa
eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli
kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen
hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita
kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja
pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät
näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki,
mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle
sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi
ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta
rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla
suuriksi, jos olisivat tahtoneet.
Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua
vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut
nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja
tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.
Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta.
Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen
häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä,
että hän oli varmasti voittanut vihollisen.
Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa
ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle,
jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen
myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui
yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki
laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän
näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki
huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään
malttinsa ja ryhtymään taisteluun.
Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti
poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi
koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan
uneen.
Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta
silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa
unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä
suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja
läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli
käyttänyt vääriä avaimia.
Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut
kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa
kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon
ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi
kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan
merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden
sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan,
niin että kieli roikkui ulkona kidasta.
Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen
voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.
Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen
asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin
lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi,
koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia,
mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että
voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän
lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli
sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata
ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.
Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni
asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa
kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen
ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa
väistää syrjään.
Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä
seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin
apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan
ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla
huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti
koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin
päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen
oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.
Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja
niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä.
Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että
maisteri sanoisi jotakin.
Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi
sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja
hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa
vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.
-- Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä
Bögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.
Tässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään
kysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä
jatkamaan.
-- Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset,
joiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä
avaimilla lippaani... tässä hän jälleen vaikeni.
Tuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin
olisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.
-- Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen
sisäänmurrosta.
Tuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:
-- Mitä on varastettu?
-- Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei
voinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun
olisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.
-- Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.
-- Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten
kertoneen niin.
-- Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään
ei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei
mitään, minkä nojalla tuomita!
Maisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä
erää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä.
Mutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten
ainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta
ei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua
syvemmälle asiaan.
-- Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin
luotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?
-- Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina
selviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli
ilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen
hevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä,
ei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän
saattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut
ratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli
tapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut
vanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän
illalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.
-- Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.
Tuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi
närkästyneellä äänellä:
-- Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka
oli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla
vietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.
Syntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja
ikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden
asian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli
hoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja
hän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan
kertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus
delicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen
itse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain
mukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään
hänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä
epäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää
lähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen
asemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.
Tuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti
tilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.
Jensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on
kuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka
hän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta,
joka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei
ole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun
ihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki
asiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!
Maisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut
moneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa
vihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta
tehdä tuomarille kysymyksiä.
-- Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja
lantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja
kananostomatka Tanskaan -- ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?
-- Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin
vastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan
tulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole
riittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka
sai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut
henkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin,
henkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein,
ja joka tietää -- ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa -- että
palvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.
Maisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui,
sikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä
hän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä
kuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen
kauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.
Mutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla
jäljillä.
-- Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen
muistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä
tuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä
seisoi: "Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani
on kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan
seitsemänkymmentäviisi kanaa."
Tässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua,
mutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää
selvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen
haluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni,
juuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa
"matkustan" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin
kirjoittaessa: "eilen" tai "sinä ja sinä päivänä olin siellä ja
siellä" -- juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän
myöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa
siitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa
niin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun
väittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa
ollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys
sai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin
todistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun
oli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä
sianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen
Hälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin
nähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.
Kuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa
epäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena
henkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:
-- Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa
visusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on
vaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa
kuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin
olen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja
herrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja -- enkä säästä
yhtään henkilöä -- puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon
loukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!
Jouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut
raippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla
nousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida
puhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä
syvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota
todistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä
siten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen
suorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän
saattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun
oli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen
väkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä -- mistä
tahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä
oli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä
rikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että
hän oli siihen syyllinen.