tunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän
ei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja
vastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa.
Yhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että
kouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi
vieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä,
varsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka
hän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.
No niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että
mustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon.
Jotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi
valonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla
varustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi
tarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut
sammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea
kolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken
ympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan
kirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja
mustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan
omaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu
puun kylkeen metsässä.
* * * * *
Kaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä
oli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.
Mustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, oli _lainannut_ osan
hänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän
ryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää
silmällä maisterin ikkunoita.
Seuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut
senvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo
luvatut rahat maisterille.
Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki
lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä
tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa
talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua,
väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.
Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä;
ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten,
ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat
kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat
olivat maahan syleksineet.
Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella
lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin
oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta
kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä
nautinnolla saattoi pysähtyä.
-- Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen
hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi;
sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja
hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta
tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin;
hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti
useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille
menettelylle, joka sitten oli seuraava.
Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin
luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi
häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä
laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua,
unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi
kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen
reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja
esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen
suuresti hämilleen.
Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha
Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa
hopeakannussa.
Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin
vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti
mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä
ihmisiksi.
Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi,
että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä
tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta
itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän
tapoja.
Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri
puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka
saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta
tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan
salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä,
jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun
tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen
kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden
loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai
ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja
istui ääneti kuunnellen.
Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa,
ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne
tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen
mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen,
jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa
äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on
vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja
hänen silmänsä pienentyivät.
Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei
senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan
hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin
avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.
Mustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään
tainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen
katselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet,
jotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä.
Mutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen
aikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun
siihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle
tai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen
tahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti
keskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.
Maisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana
hän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla,
poissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa
värssyssä.
Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja
heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.
Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista
mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet.
Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen
aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli
viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä.
Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat
kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet
ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia
kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä,
olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä
ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta,
mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin
tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti
hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.
Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin
pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan
loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja
antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään
ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö
oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti
humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista
vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui
ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan
kertoa niistä näyistä joita _hänellä_ oli ollut.
Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa
seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella,
katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä
vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla
sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle
alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja
teeskenteli mitä suurinta osanottoa.
Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan
mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili
tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen
itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.
Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä
muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan
haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti
seurustelun ja sanoi hyvää yötä.
-- Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen
laskea leikkiä.
-- Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä,
vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.
-- Taivasalla?
-- Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.
Miksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin
itselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku
muisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä
peloittaakseen luotaan villipetoja.
Houkuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi
tämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse
huomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä
korista.
Senjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli
tapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän
väsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä
loppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.
Sillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi
pois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri
itse sammuttaa lyhdyt.
Tämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin
tarvitsi pimeyttä.
Hän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.
Hiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan
tiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta
tihensi sitä -- ja -- maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän
näki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että
mustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän
hiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti
niitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.
Tuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä.
Tämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut
valkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana
kaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella
puolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten,
ja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen
toivotella.
Hän sytytti lyhdyn ja -- seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi
mustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.
Mustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva
seuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän
pystyyn ja tuijotti tuleen.
Jotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa,
antoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen
jälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan
lyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.
Tuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut
hänet liikkeeseen sormellaan painaen.
Kun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän
portinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.
Oli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun
vainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin
metsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu -- se teki
ihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen.
Vääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä,
yksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän
vetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun
lailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi
kuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä
vain hiljaa ulvoen.
Nyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.
Mutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä
lihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi
esiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja
terävä kieli kahtia halkaistuna.
Kuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei
voinut olla näkemättä sitä.
Ja hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen
savun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus
haihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden
mukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja
selkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.
Kun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi
väsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin
lyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun
silmäänpistävimmässä kohdassa.
Mustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti
piipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui,
kuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan
savussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.
Nyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se
edelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että
uhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin
seisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään,
ja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan
hirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt
kuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa
paukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan
nälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän
vieraan koiran kimppuun.
Samassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva,
ja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että
koirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.
Koiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan
ulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.
* * * * *
Paria oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa
voimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään.
Mutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt
tantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.
Nyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti
häneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan
Manun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen
lakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja
seuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa,
Intian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan,
jonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen
ihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän
oli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan
ja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden
likaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon
likaisten eläinten suosimisen.
Näin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin
alennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana
lannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën
lailla joka sadas vuosi:
Tschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön
vain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä
kenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.
Älköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista,
vaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan
askelista.
Älköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon
sammutukseksi.
Älköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain
ruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä
astioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja
jumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.
Näin kirjoitti viisas Manu.