täytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli
luvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin,
minkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä
täydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi
ylistämäänkin maisterin varovaisuutta.
Ja niin he ajoivat kotia.
Maisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan
harkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus
tuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset
siitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien
epämiellyttävien vaikutelmien suhteen.
* * * * *
Illalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet
levolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen
näkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä,
ja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä
kirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.
Istuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan
sen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä
toiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä
sitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien
imusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen
silmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän
vasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää.
Hedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat
koulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen
mielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän
tuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee,
ja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa
kasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja
sielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun,
tulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.
Hän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut
kuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka
oli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä
olento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla,
josta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki
Magelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen,
joiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja
elottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.
-- Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli
jälleen laitoksissaan -- yllään puku, jollaista ainoastaan portot
käyttävät.
-- Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen
tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri
hiukan hänelle.
-- Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi
täytetyn kartuusikäärön.
Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä;
teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:
-- Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että... (tässä
hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään
illalla herrasmiesten tykö.
Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti
ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten
hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian
myöhäistä.
Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun
muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas,
mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä
heidän sukujuuriaan selvittelemään?
Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.
* * * * *
Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti,
mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli
pelko ja iljetys sijaan. Pelko -- sillä hän oli kuullut jonkun
ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että
heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden
tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus
oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä
saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään
niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut
mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä
ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.
Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli
syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin
kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen
saastaista hengitystä.
* * * * *
Seuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli
välinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Hän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään
vaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian
uudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.
Mutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin
ovelle, joka oli lukossa.
Hän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; sillä
Jensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.
-- Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua
sisään.
-- Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja
silloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana
vaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.
Illalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat
jättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen
iltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan
parissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen
joku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi
vapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet
vieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään
päivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia
huiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen
saman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja
ihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului
herrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät,
ja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai
panttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri
vaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä,
jotka nyt halusivat ostaa maatilan.
Jälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän
ja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran,
jolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla
rutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.
Päivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun,
mutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja
lapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä
saakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin
jotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut
syntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.
Mutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa
perheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä
villeistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä
Magelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä
olivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti
kuten juopunut ainakin.
-- Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.
Tyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä
epävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja
kauhistutti lapsia.
-- Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli
ennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana;
hän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun
vaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla,
ikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle
naiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.
Rouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri
oli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen,
avannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti
kumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen
tähteistä. Sitten hän lukitsi oven.
Hän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut
kuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle
koputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen
kiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta
jatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.
Mustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi,
että tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä,
jotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli
luvallista.
Maisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan
mustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä,
jotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan
tahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.
Maisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan
kaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa
he töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat
silloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi,
että he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä
merkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli
ylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja
asettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan
vihaansa.
Tämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus
soiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti
lyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan
sekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen
kantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli
tuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa,
ennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä,
kaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi
häntä -- jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.
Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla
hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen
eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.
Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen;
sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen,
jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen
suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan
tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen
vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta
pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää
iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan,
kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia
tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen
tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä
alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa
itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä
joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut
tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.
Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi,
jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli
raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi,
vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa
koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.
Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen
sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka
olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi
sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin
että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi
ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä
pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien
olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin
tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja
hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman
suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä
huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään
mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan
makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei
tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut
nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän
asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella
kunnioituksella.
Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden
suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko
lamauttaisi miehen henkisesti.
Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän
siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä
aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän
omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien
heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja
niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se,
minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt
maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus,
jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että
vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa
ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa
ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila
selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen,
tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä
syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin
tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan
toistensa salaisuuksia -- puhumattakaan siitä tappiosta, minkä
mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa,
johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka
olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut
koko voimansa ja elämänhalunsa.
* * * * *
Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei
ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri
Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan
kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti
puhuta esim. rottien murhaamisesta.
Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa
nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin
istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli
melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja
nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois
humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin,
joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui
juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä,
jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään
ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut,
että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä,
olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset
arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin
puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden
tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.
Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen
ja kannettiin rakennukseen.
Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan
tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo
kuolleet ruumiit.
Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat
säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos
kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut
tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin
vajoihin ja ulkohuoneisiin.
Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei
valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.
-- Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen
lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven
paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä,
kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.
Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla
kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka
viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei
puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja
tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.
Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista
onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.
Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan
rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä,
joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi
hänelle uskottomaksi.
Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja
latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa
neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.
Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri,
joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa
maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.
-- Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila
aina saattaa olla kylläkin hieno.
Maisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana
"hevoshuijari" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin
hyvään tarpeeseen.
* * * * *
Kahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt
tutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff
oli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä
oli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja
Kööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.
Tuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi
ja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui
hänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään
"kansaan". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon
ei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli
kasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin
kannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden
jalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen.
Ja ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se
tavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut
tapahtunut.
Niiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli
näissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka
mustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman
toimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa
käymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui.
Oli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan;
ehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen
etelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne
haju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin
hänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle.
Kananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja
makasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja
ankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat
kävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota
kasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille
vettä, eikä laskenut niitä laitumelle.
Puutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat,
poimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi,
mutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.
Ja sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään,
lika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen
ja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä
mustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille
ryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia
vuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin
portaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita
ja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi
tarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja
kirjeenkantajan kimppuun.
Kaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt
vakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä
varmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.
Ja tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen,
jonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla
lauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli
että tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.
Kun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä
pohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä
vapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle,
joka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt
esiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.
Kohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa
ääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin.
Vapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa
ääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin
Jensen astui huoneeseen.
-- Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:
-- No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?
-- En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!
-- Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?
-- Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut
siitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta
vuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja
piikana täällä palkatta palvelleet?
Nyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin
kirkuen, itkien, kiroillen.
Mustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja
sitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään
kiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi
erottaa vain muutamia sanoja, kuten "heittiö äidiksi", "huora" ja
"koronkiskuri".
Senjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta
muuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia,
mustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.
Ja sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle
korvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan,
vaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja
jonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.