noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan
kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!
Ja sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin
apu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.
* * * * *
Mätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken
mätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti
synnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä,
että maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen.
Ollessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi
maantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin
yksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei
tarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua
siitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.
Hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut
johtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin
niin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja
kun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi
hän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän
ajatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet
halukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä
ja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin --
kuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.
Siten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa,
ja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon.
Jos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati
hätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet
jälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi,
askarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa
sekoitetuksi.
Apu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi
anonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän
pysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä
päivänvalolta.
Maaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla
täytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka
hevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut
äskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi
pysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota
raukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.
Jonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että
paljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.
Hän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen
illan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä,
mitään selitystä.
Seuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä
huvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen
kanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.
Tuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena
oli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun
ilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes
lapsikaan olisi uskonut siihen.
Oli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella
vapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän
siten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi
salaisesti ottaa vastaan kävijöitä.
Varmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa
huoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto
oli kavala ja käytös kavala -- joka sanalla sanoen näytti aikoinaan
olleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut
saada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen
tahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan
puutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt
koko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman
puutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink.
valtionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa.
Se oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin
oli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi
voinut oleskella talossa.
Samaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä
melkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä
toimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen,
kun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi
pilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä,
että tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen
vihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa
vaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren
ja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta
alotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen
hankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät
vaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun
päivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun
sekaantua toisten asioihin.
Kaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta
oli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti
noudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä
aikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun
luo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin
tarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä
havunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.
Kahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko
talonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin
maisterin tornikamarin ovelle.
Hän huusi "sisään", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli
parraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin
ja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat
painuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko
näytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle
kuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu,
mutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan
hopeanapit.
Lausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut
muukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.
Maisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.
-- Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin,
mutisi mies.
Sitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt
silmäillä maatilaa.
Maisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui
näyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He
läksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta
mitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan
panna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän
johti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia
kohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse
kiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa
päätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta
hoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin
sana.
Mutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille
maisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta,
sillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi,
että maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri
luuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri,
jolla oli talossa etu-oikeuksia.
Lopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät.
Maisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen
osaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.
Jäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei
virkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri
pyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle
sitä, minkä hän oli sanonut.
Mustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli
nöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan
lasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.
Yhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen
Magelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän
väitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame,
jonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri
oli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti
mustalainen hetkeä hyväkseen:
-- Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi
onnen!
Magelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois,
ilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.
-- Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin
harakka, sanoi mustalainen.
-- Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi
häntä puristettu alasimeen kiinni.
-- Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.
-- Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu
sana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä
hänelle suositukseni.
-- Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui
mustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri
vastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja
sovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa
hän lisäsi:
-- Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen,
enkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan
konsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen.
Ellei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin
ei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut
hänelle vaivoja.
-- Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta
jos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin -- sillä
nähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli
hän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.
Senjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja
kaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.
Nyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei
ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin
politiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik
III:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.
Maisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa
sinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti
silmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli
sokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen
solvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka
olivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta
yksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista,
valtakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa,
kuningasta ja isänmaata kohtaan.
Joko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt
mitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki
nyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien
viranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi
laajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin
tekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä,
takertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin
ja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin
että mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan
sekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä.
Mutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa
tietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja
rauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja
selosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli
tehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen
tunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää
hänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja
menehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana
ja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.
Kun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen
hyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin
kähisemään: suurenmoista!
Senjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja
yritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän
hallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet
ja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän
eksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät
rakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.
Ja maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu
muutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt
tähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli
päästy ydinkohtaan.
-- Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti
pitemmän selityksen.
Senjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan
viekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän
sanoa paukahutti:
-- Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön
tahansa!
Näiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle
hän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko
paikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja
palkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa
sisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden
tuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa
mustalaiselle syötin.
-- Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa
Teille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi
häntä.
Mustalaisen muoto muuttui.
-- Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan
nähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain
leikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli
sellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei
ollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia
enemmästä kuin mitä tiesi.
-- Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja
Matti on köyhä renkimies.
-- Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä
nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon
herran kanssa.
Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle
herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.
Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti
kestityksestä ja lausui hyvää yötä.
* * * * *
Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä,
että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa.
Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa?
Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka
oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa
saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet
häntä? Oliko se _hitautta_, joka valtaa sielun, kun se eristetään
ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan,
väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?
Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja
käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi,
alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni
kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu,
heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden
oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä
voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin
taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset
käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa
piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä
ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti,
eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla
se varma päätös -- hän ei tiennyt, mistä se johtui -- että ei
suutelisi häntä milloinkaan!
Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli
ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.
Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle,
että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän
sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia;
vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan
sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi
senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut
nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi
tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään
selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat
toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!
Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!
* * * * *
Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan
päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa.
Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä
osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden
vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten
eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta,
että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut
siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua
kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta
samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen
naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä
väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.
Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot,
ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti
häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko
päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että
kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä
oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut
ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon
mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa
puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet
varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.
Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan
ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi
Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään
olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että
tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.
Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi,
hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän
päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin
vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.
Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet
lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja
maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa.
Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän
sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta
ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä
mahdollisesti peiteltäviä asioita.
Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän
kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti
hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli
koristellut itsensä.
Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa,
mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin
valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan
siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen
herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle.
Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan
tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone
vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään
loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena
oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli
lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä,
jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi
irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka
pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.
Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun
hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti
metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien
löyhkänsä. -- Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin
vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen
tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän
näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus,
jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen
hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä
oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka
selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti
muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset
olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon
kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian
tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.
Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten
jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän
ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta,
eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain
heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia
puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän
ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona,
sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään
tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden
ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut
hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden
tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät
kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen
räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat
pyökin siimeksessä.
Mutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut
herättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden
tuloa.
Harmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu
ohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.