vastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki
ullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät
kaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.
Maisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon
kissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta,
ja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää
salassa tuo yöllinen käynti.
Mutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse
olla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan
jotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä,
perhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos
tekeillä.
Maisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja
puutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan
kanoja ostamaan.
Hän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma:
lantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko
sitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?
Hetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen,
ja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa,
mikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä
eläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.
He läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun,
niin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat
vaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas
ja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa
vasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa,
kuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty
kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös
aamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.
Silläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän
lähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi
änkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:
-- Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän
luota.
-- Kuinka, onko se mahdollista!
-- Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen
luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi
siihen.
-- Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi
maisteri, joka uskoi vielä juttuun.
-- Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja
vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. -- Mutta, hän
lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.
Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.
Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten
saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka
löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?
Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai
uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar
veljensä varastaneen sen?
Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa,
että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki
läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään
asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen
vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen
älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten
mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli
varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä
olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän
tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista
kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten
seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen
pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa,
jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja
koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia,
työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja
päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten
pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei
voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä
unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä
suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan
pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään
puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin
mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan
hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka
paljon siinä oli valhetta.
Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan
mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli
vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä
omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa,
että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan
kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi,
hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut
siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas
mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi
nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat
hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia
vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät
todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut
tarttua.
Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä
hänen päähänsä ja repi ja raastoi.
Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta
riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois,
eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.
Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi
portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?
Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? -- Tai tarkoittiko
tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään
oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin
kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään
sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi
voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään
löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen,
ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.
Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä
suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri
oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän
jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä
oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta
vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän
näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli
myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana
miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut
Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta
Amsterdamin arpajaisissa.
Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja
mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen
tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen
puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta
houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:
-- Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!
Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti
vapaaherrattarelta.
Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin
nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö,
että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?
Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän
suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja
kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä
hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki
suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita,
ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan,
joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja
hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi
koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi
suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt
kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan
päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla
tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän
suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä
hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa
hänen nimeään.
-- Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen
tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.
-- Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui
ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen;
ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt
koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta
ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei
tukahtuen nyyhkytyksistä.
-- Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän
kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.
-- En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka
samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua
ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.
Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut
iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi,
tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon
kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan
potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.
Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri
Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla
huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan,
istuutuivat juttelemaan.
Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi
kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta
yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti
ystävä hänet:
-- Sinä olet sairas, Andreas.
-- Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.
-- Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut
sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken
voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle
sanoa.
-- Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner
puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs,
enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu,
mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille
ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi,
sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä
nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen
puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?
Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.
Apu-opettaja vilkaisi piirustusta:
-- Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella
olevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan
samoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän
olisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen,
voisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja
merkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä
on kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei
kyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. --
Apu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen
sisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun
minutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:
-- Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä!
-- Toisin sanoen: he epäilevät sinua! -- Tiedätkö nyt, mitä sinun
on tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä
pelottaaksesi?
Maisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä
tarkkaavaisuudella lähempää selitystä.
-- Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi
esim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein
soveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti,
että merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla
tavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat
vapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin
tänne ja pistät koko seurueen telkien taa.
Apu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat
illallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin
mustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu
riikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten,
epätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti
hattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei
voinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen
oli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään
hän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi
juttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.
-- Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.
-- Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä
nautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista,
jonka silmät säkenöivät.
Herrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään
poistuakseen.
-- Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri
Andreas ja kaatoi olutta kannusta.
-- Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.
Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu
ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi
mukaan.
-- Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän
joukkoonsa.
-- Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja
vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian
leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat
jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi
päänsä kiveen.
Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja
kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka
nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi
anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.
-- Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun
mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.
-- Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten
ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.
-- Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle
nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain
löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.
-- Ihminen on sittenkin ihminen!
-- De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe!
paitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.
-- Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet.
Anna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä
silmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!
-- Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä
et siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa
tahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!
-- Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren
enemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin
hyvät!
-- Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja
kiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole
yläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on
kohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka
hän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota
vanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät
edullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei
tule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle,
jonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.
-- No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri
vastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.
-- Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan,
kokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on
hyvä.
-- Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja
anastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat,
jotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen
lahjojaan.
-- Ajattelet Cromwellia, protektoria?
-- Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. Venner
Viinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. Talonmies
Amiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaista
sotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppias
Maaherra Tickborne'a!
-- Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!
-- Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen
seuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.
-- Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren
Cromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati
vallankumousta? Sitäkö tahdot?
-- Tai valitun diktaattorin!
-- Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä,
kasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän
kaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin
mikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse
miehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä
seuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan.
Yksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle
I, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia
vastaan kuten Kaarle XI meillä.
-- Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka
uskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein
tahtoi päästää tunteensa valloilleen.
-- Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli
varovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain
muutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell,
parlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja
vielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen
hallitsija!
Maisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli
säikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli
edelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen
oikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun
pöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen
filosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan
sivistysmaailmaan:
-- De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas
pappipentele Kaarle...
Apu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa
tuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon
huvimajaan.
Hänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli
lyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset
valuivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei
ollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden
pehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä
ja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi
viini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset,
että hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi,
että heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen
uskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri
Andreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja
kysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.
Tyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai
hänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden
mukaisesti:
-- Jensen käski minun tekemään niin!
Veli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.
Asetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja,
joka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa
ja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä
hyvää tyttö taisi.
Maisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että
tämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä
viikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.
-- Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa,
väitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei
päästä pitkälle tässä maailmassa.
Tämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi
hänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa.
Umpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan
nyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon
toimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua
hänen häiritsevästä seurastaan:
-- Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksi
Regenseniin, jonka dekaanus olet?
-- Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.
-- Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.
-- Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä,
vastasi maisteri.
-- Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä!
pisti apu-opettaja pilojaan.
Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän
nauroi ääneen tälle huomautukselle.
-- No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet
luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy
sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt
matkoihisi!
Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he
juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri
Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen
oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja
saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään
tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön.
Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän
oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia,
kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen
oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat
politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.
Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat
kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen
jalkaa.
-- Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja
suutuksissaan.
Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että
Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt
ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut
tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.