olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että
mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään
vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon
itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt
jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon
tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.
Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri
kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan
varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan,
kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon
kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi
heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli
erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä
tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin.
Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli
piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle
että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja
viiruina aina kuusen juurelle saakka.
Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen
todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi
häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita
lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli
nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran
varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta
kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi
hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus
eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja
nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen
johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella
yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien
tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties
koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin
esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin
kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia,
kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi
edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli
kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin
lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja
joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja
jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.
Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan
isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui
puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi
piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.
Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja
katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan
kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli
kihti jaloissa.
Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi
sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta
mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua
päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.
Sitten hän esitti asiansa.
-- Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään
erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan
ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin
muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on
toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun
astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?
Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin
suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli
niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi
näyttänyt houkuttelevan häntä.
-- No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte
isännästänne?
Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui
kärkkäästi siihen:
-- Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.
-- Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.
-- Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.
-- Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.
-- Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti
päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin
palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä,
niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi
ruokansa.
-- Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi
talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!
Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan
vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.
-- Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla
olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken,
lausui hän Ciceron _De amicitian_ sanoilla, enkä ole minkäänlaisella
tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.
-- Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen
kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään
tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! -- Tällä seudulla häntä pidetään
suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja
ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se
sitten on ilmetty ihme.
-- Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi
maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?
-- Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on
tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien
kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun
vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen
omaisuutenaan.
Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti
epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli
rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan,
miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi... Tähän hän
pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan
ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta
hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.
Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja
kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.
Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava
kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän
oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun
hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon,
jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta
toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan
kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan
suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.
Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan
portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian
myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan
vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä
luultavasti hänet jo huomannut.
Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan
naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään
mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän
saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.
Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata
osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.
Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli
hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri
päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa
totuuden tulematta liian selvästi esille.
-- Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen
maansa kautta, hän selitti.
Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan
ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian
suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.
Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa
sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti
tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa
itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi.
Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.
-- Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli
aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut,
niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.
Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut
siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli
uskovinaan syytteeseen.
-- Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon
muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin
Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse
oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee
kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan,
että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi
Teidän noin raataa ilman palkkaa.
Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi
siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei
ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että
oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän
tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella,
ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen
tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi
liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien
kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka
olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet,
huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa,
kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa
kohtaan.
Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja
näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen
hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka
kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä,
että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä
hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja
itse tuhlaisi aikansa siihen.
-- Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte
väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te
itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette
täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.
Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää
mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että
maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita
hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.
Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään
onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä
levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut
toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän
kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän
ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja
hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa,
jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat
kuitenkin osoittaneet oikeiksi.
Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki
samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon
juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.
-- Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki
tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti
hänen huonettaan.
Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia
poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:
-- Rouva on ajanut minut pois!
-- Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.
Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:
-- Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain
tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.
Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen,
mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina.
Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä
ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi
senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin
sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.
Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin
rukoilevalla äänellä kuin taisi:
-- Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?
-- Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat
vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella
tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei
tiennyt niin mitään.
Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä
sänkyvaatteita piiskaamassa.
-- Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.
-- Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut
syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on
usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän
sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja
vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.
Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään
uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että
siellä kuunneltiin.
-- Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan
kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin
hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä
tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen
ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa,
ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin
naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä
salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä
talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen
väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti
matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain
kuin mahdollista!
Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia,
jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat
tukahuttaa hänet.
TOINEN OSA.
Niiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti
vastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli
talossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.
Taloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian,
että tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen
hoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan
tuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen
jo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa
käydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista
työhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka
olivat alkaneet jo oksillaan mädätä.
Mustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen
uskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun
hän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa,
enimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman
ylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan
parannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia.
Sisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta
hurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun
maisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen
täytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti
usutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä
uskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden
oli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä,
jolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.
Maisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut
malttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut
itsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri
oli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa
häntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään
saakka lokakuussa.
Irtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin
kireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota
miestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja
joka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.
Halu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen
tehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut,
huolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut
vielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä
päivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut
siellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan.
Hän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty
nurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen
oli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada
kirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä
varastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli
lähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta
maksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun
maisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan,
ei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä
hän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.
Ilma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa
minä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää
taistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken
kaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden
tapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan,
täytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin
olisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli
näet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä
kyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi
kohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri
piloillaan:
-- Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?
Toisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä
äänilajia.
-- Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista
ajettaisiin.
-- Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että
vastauksessa piili jonkinlainen totisuus.
-- Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein
löydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli
vanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.
Mustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.
Nyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.
-- Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa
Landskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä
sopimuksen.
Maisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen
sattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi
tavannut puutarhuria kasvihuoneessa.
-- Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti
oikeastaan haluamatta saada tietää mitään.
-- Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen,
mutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin
kuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!
-- Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä
lujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista
mustalaisen valheellisuuden.
Seuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri
Törner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli
tarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta
vakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin
tekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä,
että eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään.
Tuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja
sitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin,
joita sinne oli kasaantunut.
Varkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat
illalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen,
ja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut
pistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita
rakennusta lähentymästä.
Päästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä
olevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei,
kuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut
heitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän
vuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan,
että kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta
ullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin
luultavasti unta.
Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja
kuorsasi lujasti.
Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät
askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.
Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati
lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman
näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa,
jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen
valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa
väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta
haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä
iltana.
Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat
tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä
tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien
aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän
karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän
nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä
kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.
Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään
jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään,
ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun
olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa
kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi
vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut
kuullut viime yönä melua ullakolla.
Ei, hän ei ollut kuullut mitään.
-- Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan
mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.
-- Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat
päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.
-- Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.