illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä
hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin
vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa
oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän
saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut
pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia,
kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että
lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei
tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt
tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.
Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä
viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden
ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan
lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan
pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse
auringonlaskun punervassa valossa.
-- Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi
täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin
liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea,
ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja
syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen
jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka,
kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.
Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia
laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.
Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin
hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:
Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian
Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on
koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata
taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.
-- Mutta sanokaahan minulle nyt -- puuttui maisteri Andreas puheeseen
-- eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi
seurustella?
-- Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä,
joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää,
maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne,
sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä
iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen -- ja
ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni,
että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista
verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi
ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin
minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.
Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen
tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen.
Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle
sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.
-- Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä
matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.
Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista
salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän
kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän,
mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi
kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti
korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.
-- _Maxima debetur pueris reverentia_, se on: lapset ovat velvollisia
kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui
tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.
Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän
kävi avosydämiseksi.
-- Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla
on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli
Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini
taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia.
Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja
ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja
viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä,
kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin
juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi -- sillä menin kuninkaan
neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin
saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä
saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei
yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa,
ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa,
myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en
milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän
teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä
te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut
minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä
hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja
kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne,
milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni
tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille
milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta
tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar,
joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen,
että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja
vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä
varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen,
jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat
häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta,
nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään
kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän
rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia
kuin ihmiset -- paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät
antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten
katalia ihmiset ovat!
Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja
maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa
paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.
Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen
kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon
kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot
ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset
tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin
alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen
jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri
puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.
Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään
jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi,
alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:
Ma Luxemburin kreivi oon
tralalalalala' lalala'!
Öin, päivin metsän pimentoon
käyn koirineni, torvet soi,
harjulla lauluin ilakoi.
Vait on, ken kuulee torvein raikuvan,
sill' liitoss, olen kera Saatanan!
Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan
kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä
roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä
pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.
Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi,
ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa,
joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten
hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan
huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin
että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla
päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan
ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:
-- Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä
ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies -- ehkäpä
valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!
Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta
kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä
jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita
ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä
teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava
menestyäkseen meri-upseerina.
Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi
vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar
tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut
hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui
hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin
seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin
samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan
humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta
puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä
suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää,
miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän
teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui
suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle
lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi
kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat
vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä
tavalla.
Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut
korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä --
todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat
-- pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan
Luxemburgin kreivistä.
Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen
määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän
käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja
heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä,
nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin
oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta
pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja
mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan
laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi
vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa
kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista
oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi
rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää.
Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti
liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan
ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he
olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana,
tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu
eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen,
keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.
-- Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi
pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi
nähdä pienoiset eläimeni.
Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti
kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.
Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat
mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden
joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä
käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia,
ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat
eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain
ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia.
Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi
vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi
kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.
-- Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota
kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri
milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?
Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä
pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.
Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen.
Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky
vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista
tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista
kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli
täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä.
Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut
kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta
laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui
kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti
esille kokonaisen ankanpoikueen.
Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja
lattia oli lian tahrima.
Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt
avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman
kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä,
päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka
oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä,
että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi
vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä
oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja;
ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin
seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin
ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä
asuinhuoneelta.
Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan
makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö
nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni,
huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.
Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli
tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa
äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa,
mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina,
viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi
sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan
pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään
sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.
-- Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän
puoleen.
Ei, ei hänkään.
Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse
tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.
Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta,
epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.
Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti
tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.
Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin
uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin
tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.
Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja
puhkesi puhumaan:
-- Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!
-- Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet
vapaaherratar.
Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa
hautomaan.
-- Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän
puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin
hatusta!
-- Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja
vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.
-- Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti
vapaaherratar ja taputti käsiään.
-- Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan
pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva
neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä
näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen
hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan
kirjeen ja lukemaan.
Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi
nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä
kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä
sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka
ei ennustanut hyvää.
-- Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä
uteliaammaksi.
-- Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee
roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen
ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän
romani nimitystä itsestään.
Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta
antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen
mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava
jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.
-- Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää
sekä myrryksissään että nöyränä.
-- Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte
itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja
pusertaa mehun siitä.
-- Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat
luettavat?
-- Luvut? -- Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä,
että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille
erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi
salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa,
vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen
kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut
että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista
paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: _pax + max + nis +
skaris_. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu
on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen
käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy
siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!
Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle
niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen
äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli
joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli
saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti
pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:
-- Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!
-- Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.
-- Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti
hallitsevansa sen taidon.
-- Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen
ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne
vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä
riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että
ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä
siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka
ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille,
ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?
Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan
kuin käärme saappaankannan alla.
-- Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen
tulistuneena puhumaan.
-- Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti
ja varmasti.
-- Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan!
huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.
-- Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen
äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.
Sitten hän nousi.
Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään
huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät.
Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten
suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.
Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi
järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet
keittiöön saakka.
Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö
vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin
että unhoitti peittää sulojaan.
-- Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä
korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.
Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa
päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.
* * * * *
Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon
merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa
hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua,
että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella
asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä
askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa.
Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää
eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset
etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien
yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata
useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka
tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto
saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan
harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja
jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole
tilaisuutta -- kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen
oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena
osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.