Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamaka

TSCHANDALA

Kirj.

August Strindberg

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä.

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1916.

ENSIMMÄINEN OSA.

Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan

ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa

eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella.

Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston

ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia

ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet

toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin

viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka

ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta

ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa

viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon

alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja

liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt

minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään,

jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ

olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.

Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä;

sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa

viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli

juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä,

jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi

valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan

koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja

sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä

_yhtäläistymisen_ aikaansaamiseksi.

Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan,

ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana

valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen

saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri

Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka,

jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen

kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi

ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli

nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun,

ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa

kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen

luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä

läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata

hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää

tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä

hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua

jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului

vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei

vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä

pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta

hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko

jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön

tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta

saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä

odotettiin kaupunkiin.

Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin

kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan

hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin.

Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja

avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen,

keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja

iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan,

ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja

kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka

kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan

taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja

tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi

saattanut vastata.

-- Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi

että levottomasti.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka

olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja

puoleksi ruotsinkielellä.

-- Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä

teillä on tarjolla?

Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja

tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan.

-- Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.

Maisteri nyrpisti nenäänsä.

-- Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä

herra tahtoo?

-- Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha...

-- Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon

puheeseen.

Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi

ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.

-- Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.

-- En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse

alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.

Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo

kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar

Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli

valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut.

Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan,

ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa

herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman

mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.

Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin

kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa

nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä

kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin

välillä.

Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri

Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään.

Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät

ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin

eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut

sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat

joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat

ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä

selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan

luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti,

niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan

ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka

näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta.

Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui

hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne

olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen,

huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa,

hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen

oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä

hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty,

ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.

Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen

olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan

vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä

väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin

yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä

itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta,

mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle

puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta

naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen

ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema

näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin

ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen

rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten.

Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen

uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona

vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta

pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen

pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen

vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan

obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.

Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa.

Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan

alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se

olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi

poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä

ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä

kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku

poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.

Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti

vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar,

talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:

-- Ettekö pidä koirista?

-- Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.

-- Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on

aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko

päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan

hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi

ollut sydämensuru.

Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi

kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen

yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut

omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli

rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin

virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu

tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen

näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois

muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi,

toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin

saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna

keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin

puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa

oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia

olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko -- niin että maisteri

koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät

takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan

haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun

avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään

eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti

tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty

vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta

oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla

kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen

portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea,

jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt

pesemättömien käsien jälkiä.

Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla

värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli --

päästäkseen eteenpäin.

Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta

nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja

sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin

suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta,

niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle

parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.

Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta,

katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja

vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet

sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun,

jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen

koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat

soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu,

jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin

haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi

tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä;

lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä

ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.

Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli

multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein

vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä,

jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen

liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien

koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt

huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi

parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar,

joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt

noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa

todistajista, laski kielensä valloilleen.

Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän

kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa

persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi

sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin

hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine

karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen

täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän

tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä

seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut

suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko --

tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut

selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt

mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut

viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja

seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan

syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.

Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin

kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan

viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja

hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten,

ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin.

Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja

sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä

väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan

Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta

siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.

Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty

niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä,

noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria.

Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä

jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita,

savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja

ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia

ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.

Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä

oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen

jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia,

kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri

oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin

hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain

oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa

olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin

alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon

hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat

puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä,

huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko,

jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin,

mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä

myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli,

johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas,

jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon

kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet

kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät

olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot

lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli

metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin

vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut

minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon;

että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt

keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki

jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen,

jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien

keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.

Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin,

missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin

kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt

otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille

posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa

kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa

tilanhoitaja katosi.

Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita,

joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely,

ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa

salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa

posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä,

kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne

maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo -- tämä kaikki oli

lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.

Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku

murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän

asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen

näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään

silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.

Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää

hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä

äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä

talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan

suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.

Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan

säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka

luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa.

Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri

lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja

näytteli suuria valkeita hampaitaan.

-- Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille,

ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta

kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei

saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko

roistojen pariin.

Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä

tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa

mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa

viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin,

ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini

vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla

taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.

Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri

pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia,

ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi.

Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee

silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa

lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti

on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen.

Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle,

olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta.

Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen

kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen.

Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin,

täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu

kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu

olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään

varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut

antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.

Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun

maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta

kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu,

tai synnytystuskissa oleva nainen.

-- Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.

-- Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka

vältti vastausta.

-- Ettekö kuulleet kirkaisua?

-- En.

Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen

mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas.

Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja

seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä

oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki,

että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran

maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä

suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui

likaa ihan kasapäässä.

Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia

siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä

oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja

hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää

milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.

* * * * *

Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan

luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä

paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja

myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä",

mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa

heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan

vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut

lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut

merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä

oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli

ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa

sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin;

päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.

Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä

koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.

Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon

synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä

päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa

paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata

"Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta

vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia

kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että

_materia medican_ kannalta.

Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa,

otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista

ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.

Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian

pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla;

ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut

läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot

olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien

ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat

sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään,

vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut

pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.

Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä

puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja

juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli

tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa.

Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että

kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa

kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta,

variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki

olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat

Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet

häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen

olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin

koettanut osoittautua rakastettavaksi.

Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli

epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin

kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton

lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän

katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu

kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi

eläimiä koirilta.

Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta

rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään

syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat

seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia

lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa

ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän

kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli

prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään

näiden kimppuun.

Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän

kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan

siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana

hämärissä toisen, punapartaisen.

-- Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi

maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun

ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.

-- Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä,

mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.

-- Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?

-- Iivanapa kait sen tekee.

-- Kuka on Iivana?

-- Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.

-- Tuoko pienoinen?

-- Hänpä juuri.

-- No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi

maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta,

joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.

-- Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja

kellarista kuului naurunhohotus.

Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa

eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti

kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut,

mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti

korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä.

Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina,

ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri,

josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin

täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä

pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi,

että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli

rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli

ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto

ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat

poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja

huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.

Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei

ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja

vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen

askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui

katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion

surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen

ovelta:

-- Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!

Se oli tilanhoitaja.

-- Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.

-- Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.

-- Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka

salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin

tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään.

Miksi ette ole kastelleet melooneja?

Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:

-- Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.

-- Mikä se sellainen laji on?

-- Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli

saanut aikaa vastauksen keksimiseen.

Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä

kyennyt vastaamaan.

Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja

oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden

seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään

oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen

lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä

riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea

tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.

Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri

vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata

maita.

Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen

oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä

oli tätä nykyä muissa töissä.

He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä

pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita,

vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.

-- Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän

puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?

Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa

näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:

-- Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät

paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.

-- Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä

hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.

-- No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on

siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas

saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön

mies.

Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja

jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä

maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli

mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa

olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa

hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.

-- Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen

kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.

-- Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta

käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me

kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että

siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.

-- Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin

uusi menettelytapa?

-- On, aivan ihka uusi.

He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät

vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa,

ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi

vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut

käydä suoraan asiaan.

-- Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

-- Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.

-- Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?

-- Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee

tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.

-- Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle

tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.

-- Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut

eteenpäin, vastasi mustalainen.

Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä

maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä

kurkkua laulaen.

Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään

perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä,

olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.

* * * * *

Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin

hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen

huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja

maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan

nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta

perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä

erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren

asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti

maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina

lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön

koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta

suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin

ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat

sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin

sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.

Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat

he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti

vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli

kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä

sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi

lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta

toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää

epäluuloa eikä kaunaa.

Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä

suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan.

Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut

keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki,

mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti

mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt

tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin

suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja

epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään

nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä,

puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa

ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin

mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen

sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti

päivässä -- tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun

aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja

viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan

vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä

havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain

kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti

omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia,

varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin

omaksi huvikseen.

* * * * *

Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla

taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas

torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella

oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut

ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista

tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan

takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja

pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat,

kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä

menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.

Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka

pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen

nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille,

jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa

imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka

jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen,

huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt

pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta

karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat

hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten

rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä

pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.

Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa,

pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä

alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen

kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi

kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista

verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös

pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja

ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun

riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen

matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.

Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan,

ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä

iskuilla niiden kaulapusseihin.

Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä

mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat

käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista,

ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.

Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja

maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on

niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on

saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa

elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja

vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin

saavat.

Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen

vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen

auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten

päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.

Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame,

paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa

puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei

ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa

päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia.

Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on

kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia

ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan,

että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa.

Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä

mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja

tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.

Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt

tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut.

Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät

sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin

paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat

suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan

peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan

ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien

laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja

nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon

kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.

Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että

uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena

valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri

oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja

oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä

kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut

että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui

jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut

parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille,

kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan

ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen,

joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma

uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa.

Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista

uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan

lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen

suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen

rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin

tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli

ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten

etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa,

taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella,

mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä

kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta.

Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla

pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä

maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui

tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä,

jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä -- mädistä senvuoksi,

että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista

Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli

pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina

pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia

joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan

rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman

hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita,

joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan,

mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi -- niin katsoi maisteri

itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta

hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten

muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen,

rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain

voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen

aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä

yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.

No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja

palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa

rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi

maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi

Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän

eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi

vainiolle.

Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka

mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään

maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat

juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja

teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä

maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän

olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti

työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi

esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui

ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi

katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu

brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä

siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt --

sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat -- ja kolmivaljakko

täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun

ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.

Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja

kyntämättömään maahan.

Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan

huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia

karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja

laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.