Kurjain kaupunkiin ei matka tuone
surutonten päiväin lapsia.
Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone
maja vanhuuttansa lahoova.
Siellä hikityössä perhe puurtaa.
Mistä vieras neito tullut tää?
Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa,
äly katsannostaan pilkistää.
Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy
uneksija, taistelija näin.
Sinisilmä lempeästi hymyy,
täällä joukossa hän ystäväin.
Nälällä ja työllä näännytetyt
köyhäin joukkueet hän nähdä saa.
— Almujako tuo? — Ei, siinä petyt,
aatetta hän pyhää julistaa.
Sano neito, miksi äidin, taaton,
kodin hylkäsit sa rauhaisen;
kärsimysten lasten raskaan saaton
seuraksesi yksin valiten?
— "Oli humu, loisto valhepeitto
elon onton, arvottoman sen.
Tieni valitsin. Ei arvanheitto
siihen vie, vaan pakko sydämen."
Näin hän puhuu, povessansa salaa
valan vannoo eessä jumalain:
"kunis suonissani syke palaa,
sinis rakastan mä aatettain".
Vannoi niin ja kävi kiirastuliin
neitsyt pyhä — haltioitu hän.
— Saapui mies ja tunnustuksiin suliin
puhkes, haasteloihin lempivän.
Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
lemmen hurmiohon luotu lie.
Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
niitä poistamaan mun johtaa tie.
Mua karta, vihkivaloin olen
solmittuna pyhään aatteeseen.
Mua pelkää, sydämesi polen, —
lähestynet, — sairaaksi sen teen."
Eelleen rientää tuima taistelija
rintamassa väsymättä ain.
Pyhä neitsyt — kumma uneksija,
tuttu kärsimysten, vankilain.