Ei taaton silmä hälle hymyillyt
kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:
Hän taistotantereelle kylmennyt
on äsken, pirstottuna kotilies.
Mut äidin kai, öin, päivin hellivän
saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on,
pois karkotetaan, viedään tyrmähän,
jää avutonna pieni kehtohon.
Pois eno, sukunsa muut ehommat,
tie pakolaisen heillä osanaan.
Vain mummo, lasta kaksi, ainoat
nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.
Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,
pien orpo kasvaa kera siskojen,
on tähtisilmä kirkas loistossaan
ja taivahinen säihky kutrien.
Sä kysyt, miksi viattomuus näin
on vihattu, pois kukka juuriltaan?
— En tiedä! — Ristikkojen hämäräin
takana nuori äiti yhä vaan.
Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit
siks kalpenee, on sydän tuskassaan.
Oi äidin luolassa jos näkisit,
pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.
"Ken julma tuhon toi", sä kyselet,
"vei ison, emon, pesän hajotti,
ja tuuleen syöksi pienet lintuset,
puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"
Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen
on lapsi, vesana se putkahtain
maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen
kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.