— On laulaja kalvas tornissa
ypö yksin, vanki hän myös.
— "Et vuodattanut ole hurmetta,
mikä sun oli syysi ja työs?"
— "Minä lauloin puolesta sorretun
ja heikon ja nääntyneen.
Minä kutsuin orjat otteluhun,
valon taistohon yhteiseen.
Kun öykkärit vallan huipuillaan
oli, häätäen rotkoihin
maan pienet, vaiti en ollut, vaan
pahat parjasin laulelmin."
— "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
ja sa unhoon ainiaks jäät.
Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
ne pirstana kaikki jo näät.
Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
jumal-istuimellensa saa.
Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas
kuka tohtivi puolustaa?
Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
Vale-arvojen aika nyt lie,
korut joutavat, päivän pyytehet vaan
mataluuksihin mieliä vie.
Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
ovat mittana ihmisten.
Typeryyden, raukkuuden oli häät,
tekohurskaus heelmänä sen.
Suur' aika, mi purppuraruskollaan
lumon hartaan mielihin loi,
on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
kamaraisella kompuroi.
Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
kapinoitsijat voitetut ne.
Tien varsilla kammona ristinpuut, —
käy korpit jo haaskoille."
— "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
tein sen, mitä laulaja voi.
Ei kuole se usko, mi nostatti
ylös ihmisen. — Vielä se soi.
— Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
tykit ei sitä vaijenna.
Se on nouseva huulilta joukkojen
taas päivänä huomisna.
Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
olen ylpeä tyrmästäin,
vapautta ken kurjaa huoliskaan,
kun aika on ahdas näin.
Te tietkää, harppu ei helkähdä
ylistykseksi mahtavain,
kamasaksojen ei pitopöydissä
ole paikka se laulajain."
Näin virkkoi, katsehen kumman loi
yli aaltojen vihreäin.
Merikotkat lenteli, tuulet soi,
vesi pauhasi vaahtopäin.