Matka erämaahan.
Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli
suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä
väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan.
En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt
hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni
antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä
ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä
asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti
laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen
määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä
isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle
vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin.
Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat
lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni
jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni
varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin
jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita
oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin
tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla
kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla
olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon
siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei
tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti
olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.
Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se
taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä
en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan
koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja
kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus
osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista,
joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.
Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois
kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa
hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei
mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta
minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten
olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin
antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä.
Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen
kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin,
kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa
päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo
itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne
he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti,
rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni
ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta
huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet
laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti,
mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt
lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt
suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin
lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin
vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa
hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas
rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja
häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos
jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin
pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat
hukassa.
Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon
vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme
yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa,
emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia
joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja
lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo
tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein
vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan
liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en
nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi.
Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä
hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope
kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä
olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut
olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin
toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.
"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat
tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen
saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt
te panette minut hiekasta köyttä punomaan."
Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen
leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.
"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun
lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin,
jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen
minä olen tähän yhteen kyllästynyt."
"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja
käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa
kiduttaa minua. Ystävä -- mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä
olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni
punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan
salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."
"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista
jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon, _mitä_ tekisin -- minä
pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut
enemmän kuin siedätte."
"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut.
"Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."
"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi
hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta
puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan
hunningolle."
"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi
lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin
varuillaan."
"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette
mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa
sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."
"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies,
Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä
ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan
käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä
kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.
"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin
kuivasti.
"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja
katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään.
"Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir
William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli
vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan,
Mackellar -- hiukan Eaglesin alapuolella -- missä puro virtaa hyvin
syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena
-- oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! -- Minä olin
siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin
onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole
onnellinen."
"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi
siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä
lohduttaja."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi
lähden."
"Hyvästi, lordi", sanoin minä.
"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.
Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella,
ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää
rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä
pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli
tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset
hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa --
silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.
Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan
kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana
muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein
kauhistuttavan voimakkaasti.
Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan
portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli
saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin
ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei
oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla
lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen
miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti
avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän
edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin,
hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä.
Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu
näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja
hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä,
napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen
unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.
Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta
laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:
Ja korpeen valkee yljän luut,
käy tuulen henki, huokaa puut.
Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat
toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se,
etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui
tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja
ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi
oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu
laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu
loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun
oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut
reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään,
istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään
kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta
tuota surkeata näkyä.
Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se
on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies,
jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen
kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä
huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin
taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi
pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään
välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä
mieleeni ajatus _quantus mutatus ab illo_ (kuinka hän onkaan
muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä
viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä
epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia
kohtaan.
Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen
jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä
näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen
lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.
"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin
voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta
minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin.
No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä
näyttelemisenne."
"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"
"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te
laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua
säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään
sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos
teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"
"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se -- lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei,
minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat
yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" -- tässä hän kadotti
silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun --
"lastani, Aleksanderia!" -- ja hän alkoi taas itkeä.
Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa
te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa
itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte
itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse
olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."
"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan
ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta
mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."
"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä
vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka
monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi
kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö
kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"
Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se
rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti
minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen.
Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä
rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä
koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta
kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään
kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin
sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua
julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua
hereillä.
Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti
uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut
toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja
häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki
on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana
melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta
merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten
he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti,
kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja
vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman
käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten
ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään
kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän
ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.
Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla
oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä
lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir
Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät
hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja
konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi
tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella
oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi
ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää
onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli
lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti
hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että
istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion
ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta
olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei
näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan
kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme
matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy,
mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat
niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki
rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian
myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me
saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.
En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi
tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat
huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven
laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana,
kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti
uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan
osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin
minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne
kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun
oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut
tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin
tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut
pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen
puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen
ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän
kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana,
että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit
saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan
jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa
perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada
päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija,
ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen
omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta
huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi
huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin
päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän
ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin
tulisi ilmi.
"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta
pitää häntä vapaalla jalalla?"
"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että
hänen täytyy saada pitää päänsä."
"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos
olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."
Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa
maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme
kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden
metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle
nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli
tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin,
eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen
rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin
mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa
poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi
aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat
kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen
jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja
hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla.
Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit
vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti
sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri
metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi
käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi
esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.
Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman
kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi
sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.
"Nähneet mitä?" huusi Sir William.
"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"
"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen
oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa
takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin?
Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."
Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat
selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän
siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka
eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:
_Ensiksi_: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin
viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.
_Toiseksi_: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.
_Kolmanneksi_: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä
hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta
puhuen piti minua rikostoverinaan.
* * * * *
_Kauppias Mountainin kertomus_.
Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä
ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä,
joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun
soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät
vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat
rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja
ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä
olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli
ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista
johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta -- Mountain itse, kaksi
skotlantilaista -- Pinkerton ja Hastie -- ja eräs Hicks niminen
virkaheitto suutari -- pistivät päänsä yhteen ja sopivat
menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he
aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän
oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen
tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä
määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja
kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet
mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä,
joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään
asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin
lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja
alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään
ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai
alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet,
naureksivat partaansa.
Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä
mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto
siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän
oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika
kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila
hänelle selvisi.
Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään
neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa
rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa
Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa,
vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi
liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi
hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen
syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan
lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta
tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen
pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin,
joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon
nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän
palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa
jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien
hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä
vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja
jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki
heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass
osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita
Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen
käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen
ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli
molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset
palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu
puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun
ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion
ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän
vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi
varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi
erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään
ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko
salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista
sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä
oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea,
he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi
mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.
Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi,
mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi
mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi
mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko
yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana,
aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai
enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan,
että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin
ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli
saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti
menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan
roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen
loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet
toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti,
pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava
aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan
siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä
haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin
kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.
Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa
luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan
voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä,
paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka
hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan,
aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi
uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun
konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä
lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä
hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan
ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää
venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet
suuressa määrässä vähenivät.
Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset
taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä
erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä
aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään
nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan
jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin
olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä
kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä
mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä.
Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan
muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa
ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu
tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus
valmiina -- hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja
uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä
avomielisimmän näköisenä -- käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi
saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut
kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta
tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian
olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet
itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt
mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän
kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän
vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet
vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta
yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.
Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan;
pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo
yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta
jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti
yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää
kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän
oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli
myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään,
epäilemättä tarkoituksella.
Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos
ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen
syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja
hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja
vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan.
Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master,
joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti
sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä.
Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi
turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään
matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt.
Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän
oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen;
joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen
vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten
ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän
tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin
mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi
oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta
kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt,
maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää.
Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut
seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin
takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt
kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi
jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet
näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli
kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen
toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että
master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja
takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja
uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita
pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli
pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master
käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan
jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti
päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä
hänen vainoojansa makasi:
"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän
tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi
minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi
toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois
ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.
Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt
ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet
käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän
käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.
"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme
tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."
Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin
mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat
epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa
syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin
pyssynsuuta.
"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian,
mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi
helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi
aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö
kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."
Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti
paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta
vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.
"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te
kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille
parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan
tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden
toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti.
Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."
Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton
vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun
ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä
alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut
liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä
todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.
"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen
kokous."
Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi
master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän
kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle
hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi,
kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa
seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin
kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani
minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä
minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain
jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se
huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi;
minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano
nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin.
No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen:
Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän
nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman
uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni
oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani
takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen
hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti.
Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka
hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin
tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas
ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä
erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te
kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te
ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät
pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan
viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te
varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin,
hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se
tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni
on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette,
niin katsokaa häntä -- katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii
niinkuin ilmisaatu varas ainakin."
Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli
lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin
päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan
heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti
panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden
johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta
lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se
poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen
Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat
minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette
anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä
minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."
Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet
melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta
olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut
voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin
valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen
kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin
suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat
miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet
ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo
olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla
rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen
asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi
auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada
aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä
johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä
sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi,
johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli
juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli
lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno
käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän
muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut
aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän
Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi
näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan
puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa;
heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut
Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan,
mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko
joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli
ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän
oli nyt paikalla -- vangittunako vai itsekö palanneena, se oli
Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä
johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki
olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta
asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama
oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa.
"Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla
varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä
pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle
takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin
voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan.
Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo
täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen
on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti
ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se
pistooli, jota me tulemme käyttämään."
"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan,
ihaillen katsellen puhujaa.
"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.
"Minkä valitsette?"
"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä
ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä
aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."
Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja
järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne
Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.
Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua,
jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta
ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti
onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin
hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki
ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien
eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja
kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt
alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen
yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja
ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista
syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi
voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen
vapisevan.
Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti
seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä
kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master
todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen.
Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa,
toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin
epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä,
oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi
hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä
kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä
tavalla).
"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on
hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."
Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita
tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään
sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä
näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen
antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet
kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos
mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien
hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi
oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä
osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen
myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien
luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti,
missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen
valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä
vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.
Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut
huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis
voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen
heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui
enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään
otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen
hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun
palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella
osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on
ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan
ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet
kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan.
Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä
hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti.
Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että
kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan
hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui
masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin
sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä,
ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet
oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu
umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia,
ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko
välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa
olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat
häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.
Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin
tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen
muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat
huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä
-- missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet -- päättivät he antaa
leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä
kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä
ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion
ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin
pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että
Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja
Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten
ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen
joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona
aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he
tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät
päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta
suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja
kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla,
päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan
masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla
aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat
toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he
alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä
vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes
istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän
voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä
vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli
suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä
nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu
pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän
käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai
nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä,
kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.
Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten
intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata
matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti
se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa
leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi
aarteenkaivajille -- heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa --
valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät
tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun
omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa
hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä
suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin
tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian
saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja
huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä
kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.
Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he
olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa
kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta
niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön,
kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä
havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen
takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa.
Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen
oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt
murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja
oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että
Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan
ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas
siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli
itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli
täysin järjissään.
"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät
elossa kahden.
"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli
Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet
häneltä aivan sekaisin.
Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan
päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä,
oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin
tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta
seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa
kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina
olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.