Mitä New-Yorkissa tapahtui.
Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin
varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master
laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja
sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin
minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja
sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin
laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka
oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi
käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen
oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet
kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja
ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut,
sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet
myöhemmin kuin _Verraton_.
"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo
lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa
kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."
"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat
teidän asianne paremmin."
"Ei, ei ollenkaan", sanoi hän vihaisesti. "Tämä oli parasta, mitä
toivoa voin. Siinä ankara laskelma tehtävänä, ja nyt -- vihdoinkin --
voin siihen ryhtyä."
Aloin varoittaa häntä niin suuresta rauhallisuudesta, mutta hän vain
vastasi: "Oh, me emme ole nyt Durrisdeerissa ja minä olen ollut
varoillani. Hänen maineensa on kulkenut häntä nopeammin; minä olen
valmistanut veljelleni tervetuliaiset. Sattumakin on tullut avukseni;
olen näet tavannut erään albanylaisen kauppamiehen, joka on tutustunut
häneen kohta kapinavuosien jälkeen, ja joka onneksi epäilee häntä
murhasta; asia koski erästä Chew-nimistä miestä, joka myöskin oli
Albanysta kotoisin. Ei hämmästytä ketään, jos ajan hänet ulos ovesta:
hän ei saa lähestyä lapsiani eipä edes tervehtiä vaimoani. Mitä minuun
itseeni tulee, sallin minä hänen veljenäni puhutella itseäni. Muutenhan
ei asiasta olisi minulle mitään huvia", sanoi lordi hieroen käsiänsä.
Sitten hän sai uuden ajatuksen ja lähetti nopeasti kutsukortteja seudun
ylhäisölle. En muista mitä tekosyytä hän käytti, mutta joka tapauksessa
hän sai aikaan, mitä oli tahtonutkin, joten vanha vihollisemme
näyttämölle ilmestyessään tapasi lordin astelemassa talon edustalla
varjokkaitten puitten siimeksessä kuvernööri toisella puolellaan ja
useita ylhäisiä miehiä toisella. Rouva, joka istui kuistikolla, nousi
paikaltaan varsin kärsimättömän näköisenä ja vei lapset mukanaan
sisään.
Master oli hyvin puettu; vyötäisillä riippui hieno koristemiekka; hän
teki miellyttävän kumarruksen seurueelle ja nyökkäsi lordille
tutunomaisesti. Lordi ei vastannut tervehdykseen, tuijotti vain
veljeensä otsa rypyssä.
"No, hyvä herra", sanoi hän vihdoin, "mitä pahaa ilmaa on meidän
kiittäminen siitä, että juuri tänne tulet, tänne, jonne maineesi
kaikkien meidän häpeäksi on ehtinyt ennen sinua?"
"Teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee olla kohtelias", huudahti master
vavahtaen.
"Minä suvaitsen puhua asian suoraan", vastasi lordi, "sillä
välttämätöntä on, että selvästi tajuat asemasi. Kotona, missä sinua
niin vähän tunnettiin, kävi vielä päinsä antaa asiain mennä menojaan,
mutta täällä siirtomaassa se olisi aivan mahdotonta. Sentähden voin
sinulle vakuuttaa, että olen lujasti päättänyt pysyä sinusta erossa.
Sinä olet jo ennen melkein kokonaan hävittänyt minut, kuten aikaisemmin
isäni -- jonka sydämen sinä sitäpaitsi musersit. Sinun rikoksiasi ei
voi rangaista laki; mutta ystäväni kuvernööri on luvannut suojella
perhettäni. Varo itseäsi, hyvä mies!" huusi lordi heiluttaen hänelle
keppiä, "jos sinun huomataan puhuneen sanankin viattomalle
talonväelleni, niin mennään niin pitkälle, että saat siitä
lakimääräisesti kärsiä."
"Oho!" sanoi master, varsin viekkaasti. "Sellaisiako etuja maastamuutto
tuo mukanaan. Nämä herrat eivät tunne historiaamme, huomaan minä. He
eivät tiedä, että minä olen Durrisdeerin lordi, he eivät tiedä, että
sinä istut sijallani vajallisen perhesopimuksen nojalla; he eivät tiedä
(muuten he eivät ystävinä seurustelisi kanssasi), että jok'ainoa
jalanala Durrisdeerin tilaa kuuluu minulle kaikkivaltiaan Jumalan
edessä -- ja että jok'ainoan pennin, jonka pidätät minulta, pidätät
varkaana, valapattona ja uskottomana veljenä!"
"Kenraali Clinton", huusin minä, "älkää kuunnelko hänen valheitaan.
Minä olen talon vouti ja vakuutan, ettei hänen puheessaan ole
pienintäkään perää. Mies on kuolemaantuomittu kapinoitsija, josta
sittemmin on tullut lahjottu vakoilija; siinä hänen historiansa parilla
sanalla."
Siten minä hetkellisen kiivastuksen vallassa paljastin hänen
konnuutensa.
"Mies", sanoi kuvernööri ankaralla äänellä, kääntyen masteriin päin.
"Minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Me olemme täällä
siirtomaassa saaneet selville eräitä seikkailujesi jälkiä, ja parasta
on, ettet pakota minua niitä tarkemmin tutkimaan. Kysymys on siitä,
kuinka Jakob Chew kaikkine tavaroineen katosi sekä siitä, mistä tulit,
kun sinut löysi rannikolta paljon rahaa ja jalokiviä mukanasi eräs
Albanysta kotoisin oleva Bermudas-laivuri. Voit olla varma siitä, että
jätän nämät asiat silleen vain siksi, että säälin perhettäsi ja
kunnioitan arvoisaa ystävääni, lordi Durrisdeeria."
Väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa.
"Minun olisi pitänyt muistaa, millaisen loisteen lordin arvo luo
ympärilleen tällaisessa loukossa", sanoi master, kalmankalpeana
kasvoiltaan, "miten väärin se sitten lie saatukin. Minulla ei siis ole
muuta neuvoa kuin kuolla lordin oven eteen, missä ruumiini voi olla
varsin soma koristus."
"Herkeä näyttelemästä", huusi lordi. "Sinä tiedät varsin hyvin, etten
minä mitään sellaista toivo; tahdonhan vain puolustautua juoruilta ja
varjella kotini sinun sinne tunkeutumiselta. Saat valita kahden asian
välillä. Joko kustannan matkasi kotiin ensimmäisellä laivalla;
silloinhan ehkä voisit jälleen ryhtyä valtiolliseen toimintaasi, vaikka
Jumala tietää, että mieluummin näkisin sinut maantierosvona. Tai ellei
tämä sovi sinulle, niin ole hyvä ja jää tänne. Minä olen ottanut selvää
pienimmästä rahamäärästä, millä New-Yorkissa voi kunnolla pitää
ruumiinsa ja sielunsa koossa; sen verran saat jokaviikkoisina erinä; ja
ellet osaa tehdä työtä hankkiaksesi lisää, on parasta että heti alat
opetella. Mutta se ehto tässä on -- ettet puhu yhdellekään perheeni
jäsenelle, paitsi minulle", lisäsi hän.
En luule koskaan nähneeni ihmistä niin kalpeana kuin master oli; mutta
hän seisoi suorana, suu tiukasti kiinni.
"Minulle on täällä lausuttu muutamia loukkaavia sanoja, joita en ole
ansainnut", sanoi hän, "ja joita en totta tosiaan aio pakenemalla
kumota. Anna minulle almusi. Minä en häpeä sitä ottaa, sillä se
kuuluukin minulle -- yhtä hyvin kuin paita, joka on ylläsi -- ja minä
jään mieluummin tänne, kunnes nämä herrat saavat minusta paremman
käsityksen. He lienevät jo huomanneet pukinsorkan, kun sinä, huolimatta
innoittelustasi perheen kunnian säilyttämiseksi, nyt jo huviksesi sitä
häpäiset minun persoonassani."
"Hyvin, varsin hyvin kaikki", sanoi lordi, "mutta voit luottaa siihen,
ettei tuo tee minkäänlaista vaikutusta meihin, jotka entuudesta sinut
tunnemme. Sinä valitset puolen, josta luulet enemmän hyötyväsi. Ota se,
jos saatat, hiljaisuudessa; ajan mittaan se sinua auttaa enemmän kuin
moinen ilmeinen epäkiitollisuus."
"Kiitollisuus, lordi Durrisdeer", huudahti master paisuvin äänin ja
etusormi korkealla. "Olehan huoletta; sitä ei tule puuttumaan. Nyt
riittää, kunhan tervehdin näitä jaloja herroja, joita olemme vaivanneet
perheasioillamme."
Sitten hän kumarsi heille kullekin, asetteli miekkaansa ja lähti.
Kaikki jäivät ihmettelemään hänen käytöstään, ja minä yhtä paljon
lordin.
Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan
niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään
oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin
raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut,
voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass
ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan
epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli
masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten
lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli
kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin
ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi
itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys,
jonka hän oli kärsinyt tullessaan -- ja jonka hän suureksi ihmeekseni
jaksoi sietää -- oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli
sillä mielellä, että olisi -- kuten vanha sananlasku sanoo -- leikannut
nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten
naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi
lordiinkin.
Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin
kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen
etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko
aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta.
Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan
myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin
synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli
ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan --
ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä
enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle
hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:
VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI
_James Durie_,
Entinen Ballantraen master.
HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA
_Secundra Dass_,
Muunnettu intialainen herrasmies.
Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse,
kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli
ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet
enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli
samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut
ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä;
hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että
tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä
sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena.
Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa
alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen
lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni
kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen
hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia;
naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä,
seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä
olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän
koskaan enää lähtisi kutsuihin.
Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen
innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten
tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei
heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja
hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva
taas -- huolimatta persoonallisista ikävyyksistään -- siunasi joka
päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi
sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria
nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi.
Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää
jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut
epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä.
Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta
ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä
häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain
kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli
koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä,
jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä,
jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä
silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni
olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani
varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin
mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin,
jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen
sijaan vakoilla isäntäni askeleita.
Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä,
heitti hattunsa niskalle -- uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä,
että hänen otsaansa poltti -- ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua.
Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi
kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos
oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin
satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa
retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin
nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja
merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä.
Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa.
Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti
eteenpäin hymyillen itsekseen.
Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen
ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin
retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen
rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä
rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion
teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi
veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä
vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia
onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle
ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin
hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä
hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun
on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli
liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja
tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän
kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin
kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei
puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä
istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin
selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin
siemauksin hänen läsnäolostaan.
Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."
"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo
omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.
"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin
minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko
ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."
"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut
sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."
"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte
varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."
"Päinvastoin; hänen rohkeutensa on lannistumassa", vastasi lordi.
Noin viikon ajan kävi isäntäni joka päivä penkillä istumassa. Siinä oli
miellyttävä paikka akasiain alla; näkyi meri ja laivoja, ja kuului
kuinka merimiehet laulelivat työtä tehdessään. Siinä he nyt istuivat,
puhumatta ja liikahtamatta kumpikin. Neula vain lensi ja master puraisi
toisinaan poikki langan; hän näet yhä oli ahkeroitsevinaan. Siellä minä
tavallisesti yhdyin heihin, ihmetellen itseäni ja tovereitani. Kun joku
lordin ystävistä kulki ohi, tervehti hän heitä iloisesti ja huusi, että
hän istui siellä antamassa joitakin hyviä neuvoja veljelleen, josta nyt
hänen suureksi ilokseen oli tullut oikein uuttera. Ja tämänkin master
otti vastaan tyynen näköisenä; mitä hän itsekseen mietti, tietää Jumala
tai ehkä paholainen yksin.
Mutta yht'äkkiä, eräänä hiljaisen kauniina päivänä, siihen
vuodenaikaan, jota nimitetään intiaanikesäksi, kun metsät olivat
värjäytyneet kultaisiksi, vaaleanpunerviksi ja verenkarvaisiksi, laski
master neulan kädestään ja purskahti ankaraan nauruun. Hän oli varmaan
valmistanut sitä kauan hiljaisuudessa, sillä se kuulosti itsessään
varsin luonnolliselta, mutta se tapa, jolla se äkkiä katkaisi ylen
pitkän vaitiolon ja silloiset olosuhteet, jotka eivät suinkaan
kehoittaneet riemuun, antoivat sille korvissani pahaaennustavan kaiun.
"Henry", sanoi hän. "minä olen kerrankin tehnyt virheen ja sinä olet
kerrankin ollut kyllin viisas käyttääksesi sitä hyväksesi. Nyt loppuu
paikkaräätäli-näytelmä, ja minä myönnän iloksesi, että sinä olet ollut
siinä voitolla. Veri ei ole koskaan niin ohutta, ettei se olisi vettä
sakeampaa, ja sinulla on epäilemättä erinomainen kyky olla
kiusoittava."
Lordi ei sanonut sanaakaan; aivan kuin master ei olisikaan vaitioloa
katkaissut.
"Kuulehan", jatkoi master, "älä nyt niskoittele, muuten et enää esiinny
eduksesi. Voin vakuuttaa, että sinulla on syytä olla jonkin verran
jalomielinen; minun näet täytyy mennä vielä edemmäksi kuin pelkkään
tappioni tunnustamiseen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä työtä, kunnes
olisin kerännyt rahoja riittävästi erästä suunnitelmaa varten; mutta
minä myönnän rehellisesti, ettei minulla ole siihen rohkeutta.
Otaksuttavaa on, että sinä toivot minun lähtevän tieheni tästä
kaupungista; minä olen toista tietä johtunut samaan ajatukseen. Ja nyt
minä teen erään ehdotuksien, tai jos teidän korkea-arvoisuutenne niin
tahtoo, pyydän erästä armonosoitusta."
"Pyydä sitten", sanoi lordi.
"Sinä lienet kuullut, että minulla oli kerran tässä maassa melkoinen
aarre", vastasi master; "no niin -- joka tapauksessa se on minulla
ollut. Minun oli pakko kaivaa se maahan paikalle, josta minä riittäväin
tuntomerkkien avulla voin sen löytää. Tuon aarteen takaisin saaminen on
nyt muuttunut kunnianhimoni vaatimattomaksi päämääräksi, etkä sinä
kadehtine sitä minulta, kun sen saan käsiini."
"Mene hakemaan", sanoi lordi. "En minä sinua pidätä."
"No niin", sanoi master, "mutta niin tehdäkseni minulla täytyy olla
apumiehiä ja kuljetusneuvoja. Sinne on pitkä ja huono tie, ja villit
intiaanit tekevät seudulla liikkumisen epävarmaksi. Annahan minulle
vain tarvittava määrä, joko joku pyöreä summa viikkorahojeni sijasta
tai, jos mieluummin niin tahdot, lainaksi. Minä maksan sen palattuani
takaisin. Ja senjälkeen pääset sinä, jos haluat, ainaiseksi minua
näkemästä."
Lordi tuijotti häntä kiinteästi silmiin: suun ympärillä näkyi jäykkä
hymy, mutta hän ei sanonut mitään.
"Henry", sanoi master niin rauhallisesti että minua kammotti, ja
peräytyi samassa vähän, -- "Henry, minulla oli kunnia puhutella sinua."
"Astellaanpa kotiinpäin", sanoi lordi minulle, joka seisoin nykien
häntä hihasta. Sitten hän nousi, suoristi itseään, asetti hattunsa
kuntoon ja alkoi, vieläkään mitään vastaamatta, kulkea hitaasti
poispäin pitkin rannikkoa.
Seisoin hetkisen tietämättä kummanko veljen puoleen kääntyisin; niin
vaarallisen käänteen näytti asia nyt saaneen. Mutta master oli jälleen
ryhtynyt työhönsä, hänen päänsä oli painuksissa, mutta käsi näytti
liikkuvan yhtä nopeasti kuin konsanaan. Sen vuoksi päätin lähteä lordin
jälkeen.
"Oletteko mieletön?" huusin minä saavutettuani hänet. "Päästättekö noin
hyvän tilaisuuden käyttämättä?"
"Vieläkö te hänen loruistaan välitätte?" kysyi lordi halveksivasti.
"Tahtoisin hänet pois tästä kaupungista!" huusin minä. "Tahdon hänen
lähtevän minne hyvänsä ja miten hyvänsä, kunhan hän vain ei ole
täällä."
"Minä olen sanonut mitä minä tahdon", vastasi lordi, "ja te olette
sanonut mitä te tahdotte. Riittäköön se siitä."
Mutta minä ajattelin yhä vain masterin pois saamista. Mieltäni
liikutti mitä ankarimmin, kun muistin miten kärsivällisesti hän jälleen
ryhtyi työhönsä. Ei kukaan voisi sietää niin pitkällistä pilkkaa,
kaikkein vähimmin master. Olin tuntevinani ilmassa veren hajua, ja
lupasin itselleni, etten löisi laimin mitään, en mahdollisuuden
välkähdystäkään, kun oli kysymyksessä onnettomuuden välttäminen. Samana
päivänä menin lordin luo konttoriin, missä hänellä oli jotain pientä
puuhaa.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "olen keksinyt sopivan käyttökeinon
säästämilleni rahoille. Mutta ne ovat, paha kyllä, Skotlannissa;
niiden nostamiseen kuluisi aikaa, ja asia on kiireellinen. Voisiko
korkea-arvoisuutenne antaa minulle tuon summan etukäteen velkakirjaa
vastaan?"
Hän katsoi minuun hetkisen kiinteän tutkivasti. "Minä en ole koskaan
tiedustellut taloudellista asemaanne, Mackellar", sanoi hän. "Lukuun
ottamatta myöntämäänne takausta, voi sattua, ettette ole killinginkään
arvoinen."
"Minä olen ollut kauan teidän palveluksessanne, enkä ole
koskaan sanonut valheellista sanaa; en liioin pyytänyt mitään
suosionosoitusta", sanoin minä, "ennenkun tänä päivänä."
"Suosionosoitusta masterille", vastasi hän rauhallisesti. "Pidättekö
minua hupsuna, Mackellar? Koettakaa ymmärtää kerta kaikkiaan, että minä
teen tuolle pedolle mitä tahdon; minua ei liikuteta hyvällä eikä
pahalla, ja ennenkuin minun silmäni pimitetään, tarvitaan sukkelampi
temppuilija kuin te. Minä tahdon, että minua palvellaan, palvellaan
uskollisesti, enkä, että te vehkeilette ja sotkette asioita minun
selkäni takana ja varastatte rahoja minulta itseltäni kukistaaksenne
minut."
"Lordi hyvä", sanoin minä, "noita sanoja en anna teille anteeksi."
"Miettikääpä asiaa, Mackellar, niin te ehkä huomaatte, että ne ovat
paikalleen puhutut. Teidän juonittelunne se on anteeksiantamatonta.
Kieltäkää, jos voitte, että aiotte käyttää rahoja tehdäksenne jotakin,
mihin minä en suostu. Jos voitte kieltää, niin pyydän mielelläni
anteeksi. Mutta muuten täytyy teidän tyytyä siihen, että menettelyänne
nimitetään sen oikealla nimellä."
"Jos luulette minun muuta aikovan kuin teidät pelastaa" -- aloin minä.
"Vanha ystävä", sanoi hän. "Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä luulen.
Tässä tarjoan käteni vilpittömin sydämin; mutta rahaa te ette saa
penniäkään."
Kun olin siten epäonnistunut, menin suoraapäätä huoneeseeni, kirjoitin
kirjeen, juoksin se mukanani satamaan, kun tiesin siellä olevan laivan
lähdössä, ja olin masterin tuvalla siinä illan pimetessä. Astuin
koputtamatta sisään ja tapasin masterin intialaisineen syömässä
yksinkertaista maissipuuro- ja maitoillallistaan. Tupa oli
sisäpuoleltaan puhdas, mutta köyhä; ainoa silmiinpistävä esine oli
kirjahylly, jolla oli muutamia kirjoja, sekä Secundran pieni penkki
yhdessä nurkassa.
"Mr. Bally", sanoin minä, "minulla on Skotlannissa säästössä noin
viisisataa puntaa; ne minä olen koonnut vaivalloisen elämäni aikana.
Nyt lähtee tuolla laivalla kirje, jolla ne nostetaan. Jos tahdotte
kärsivällisenä odottaa, kunnes laiva tuo vastuun, niin saatte ne kaikki
niillä ehdoilla, jotka esititte lordille aamulla."
Hän nousi pöydästä, asteli tuvan lattialla, tarttui olkapäihini ja
katsoi minuun hymyillen.
"Ja kumminkin te pidätte aika paljon rahoista", sanoi hän, "ja
kumminkin te pidätte rahoista enemmän kuin mistään muusta, veljeäni
lukuunottamatta."
"Minä pelkään vanhuutta ja köyhyyttä", sanoin minä; "siinä on ero
asiassa."
"En minä tahdo sanasta sotaa nostaa; nimittäkää sitä vain sillä
nimellä", vastasi hän. "Voi Mackellar, Mackellar, jos te tekisitte
tämän rakkaudesta minuun, kuinka iloisesti ottaisinkaan tarjouksenne
vastaan."
"Niinpä niin", vastasin minä kiivaasti, "minun on häpeäkseni
tunnustaminen, etten voi hyvillä mielin nähdä teidän asuvan tällaisessa
köyhässä paikassa. Ei se ole ainoa ajatukseni, eikä ensimmäinenkään,
mutta niin minä mietin. Mielelläni minä teitä auttaisin asiassa. En
minä rakkauttani tarjoa -- kaukana siitä; mutta niin totta kuin Jumala
on tuomarini -- ja minä itsekin sitä ihmettelen -- minä teen sen aivan
ilman vihamielisiä tunteita."
"Oho!" sanoi hän, pidellen olkapäistäni ja minua hiljaa ravistellen.
"Teillä on minusta suuremmat ajatukset kuin itse arvaattekaan! Ja minä
itsekin sitä ihmettelen", lisäsi hän matkien äskeisiä sanoja ja
jossakin määrin ääntänikin. "Te olette rehellinen mies, ja senvuoksi
minä teitä säästän."
"Säästätte minut?" huudahdin minä.
"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois.
Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä
minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että
olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni
on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi,
pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran
nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan;
sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin,
ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin
tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin
itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja
minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni.
Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja
olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin
moni mies elämänsä iltana -- hovin ja leirin, idän ja lännen; minä
tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt
kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni
erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka
kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän
ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa,
ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."
Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni
ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin,
luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen
ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella
välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille
surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten,
ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun
tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja
raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt
siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän
suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset
lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan
vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden,
vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena
miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.
Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä.
Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa;
siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin
huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen
päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään
kokoonrutistettujen papereitten keskellä.
"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen
saaneen kohtauksen.
Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä,
niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa
kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan.
"Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti
kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa
tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven
sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet
rauhaan. Me katsoimme toimiimme -- kovin kalpeita olimme kumpikin,
sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.
"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi
rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän
kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän.
"Voitteko te?"
"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.
Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin
saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on,
kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä
kumminkin se lieneekään?"
Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä
edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä
puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt
kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.
"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin
minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"
"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä
parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä
rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin
hänet yksin."
"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin
tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.
"Tehkää niin", huudahti rouva.
Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden
lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen
silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli
ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu
hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja
minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa
lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain
huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli
kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli
toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja
kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa,
eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta
olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni
silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja
joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi
yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo
sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin
omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä
mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman,
lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä
ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista
sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin
hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.
Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi,
ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi
voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui
ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan
rauhalliselta.
"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen
vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata
asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."
"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"
"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan;
puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan
sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään
illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten
ei minua saa häiritä."
Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle
kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin
kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti
epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa
intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle
sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut
hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen
oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt
luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin
vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin
murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä
hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen
käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut
sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa
oli kömpelö.
"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen
korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen
luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää
pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.
Vaikka palasinkin kotiin niin nopeasti kuin suinkin, seurasi kapteeni
aivan kintereilläni ja jäi taloon myöhään yöhön. Kukko kiekui jo toisen
kerran, kun minä huoneeni ikkunasta näin lordin seuraavan häntä lyhty
kädessä portille; he olivat molemmat juovuksissa, nojasivat silloin
tällöin toisiinsa ja juttelivat tuttavallisesti.
Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja
ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä
enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master
ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa
läheisyydessä.
Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi
Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli
kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin
ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin
luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt
-- ei ennenkuin lopuksi.
Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet
kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista
muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa
mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen
vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla
ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että
lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki,
jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään
kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli
mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut
erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti
huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli
saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen
vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa
paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran
luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten
sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli
estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija,
B----n m----, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on
valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa
suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B----n
l----sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään
valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on
kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha
sananlasku sanoo: _isompi puoli kummallekin ja loppu tasan_; mutta
sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian
suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."
Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin
selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi
voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei
ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut;
lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut
koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren
arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö
sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli.
Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin
nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen
perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli
ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina
havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet,
ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.
Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin
minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten
usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään
miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa
kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli
seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet
sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin
mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin
järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.
"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme
Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne
kuntoon."
"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä
sinne?"
"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.
Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä
puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa)
kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan
käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan
yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus
olivat olleet aivan turhia.