Matka erämaahan.
(Jatkoa.)
Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja
lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat
yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen
masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen
päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa
itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta,
missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä,
joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se
mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi
Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William
Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.
Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli
saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin
sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka
oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon
autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran,
ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi
lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei
ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen
suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen
asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan
päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen
edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan
rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä
tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue
intiaanisodan kamalasti runtelemaksi -- taloja poltettaisiin,
matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia
saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei
hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä
syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa
sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus
-- tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.
"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi
sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti
liikutellen jalkojansa.
Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin,
Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin
ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra
lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin.
Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi,
että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas
vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin
joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra
Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"
Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen
kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä
vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa,
jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista;
kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen
vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat
olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut
katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten
pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut
olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä
läheisyydessään -- Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain
arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi
kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen
toipuvan lamaannuksestaan.
"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.
"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei
löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."
"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä
pelkää -- intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.
"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja
jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se.
Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua
painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni
anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on
käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne -- jos teillä mitään
sellaista on ollut -- on tullut päätökseen, mikäli saamistamme
surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos
sattuisi jokin ikävä tapaus."
Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi
hän.
"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen
hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä
kylmänhaavaa).
Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän
jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli.
Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."
"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei
sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja
lopuksi heittävän henkensä."
"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.
"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasi
Sir William.
"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani
arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole
selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia
epäluuloja."
"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.
"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä
koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän
kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.
"Kuolleeltako?" toisti kauppias. "Kalpealta hän näytti. Mutta mitä te
mietitte? Minähän sanon, että loimme multaa hänen päällensä."
Lordi tarttui Sir Williamin takkiin. "Sitä miestä sanotaan kyllä minun
veljekseni", sanoi hän, "mutta selvää on, ettei hänen laitansa koskaan
ollut oikein."
"Laita ollut oikein?" kysyi Sir William. "Kuinka tuo on ymmärrettävä?"
"Hän ei ole tästä maailmasta", kuiskasi lordi. "Ei hän, eikä se musta
perkele, joka häntä palvelee. Minä olen pistänyt miekkani hänen
lävitsensä", huusi hän. "Minä olen tuntenut miekan kahvan kolahtavan
hänen kylkiluihinsa, ja lämpimän veren ruiskahtavan vasten kasvojani
kerran toisensa jälkeen, kerran toisensa jälkeen!" toisti hän, tehden
kuvaamattoman liikkeen kädellään. "Mutta kuollut hän ei ole
sittenkään", sanoi hän, kuuluvasti huokaisten. "Miksi uskoisin hänet
nyt kuolleeksi? Sitä en usko, ennenkun näen hänen silmäini edessä
mätänevän", sanoi hän.
Sir William katsoi minuun kulmakarvat koholla. Mountain unohti haavansa
ja tuijotti suu auki.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "rauhoittukaahan toki." Mutta kurkkuni oli
niin kuiva ja järkeni niin pysähdyksissä, etten enempää saanutkaan
sanotuiksi.
"Ei", sanoi lordi, "hän ei tietystikään voi minua ymmärtää. Mackellar
kyllä voi; hän tietää kaikki ja on nähnyt hänet pistettävän maahan
kerran ennenkin. Tämä Mackellar, se on oiva palvelija, Sir William;
hän kaivoi miehen maahan omin käsin -- hän ja vanhus -- kahden
hopeakynttilän valossa. Tuo toinen on palveleva henki, hän on tuonut
sen Coromandelista mukanaan. Minä olisin sen mielelläni teille kertonut
hiukkasta ennemmin, Sir William, mutta nuohan olivat oikeastaan
perheasioita." Viimeiset sanansa hän lausui murheellisesti ja samalla
rauhallisesti, ja hänen mielensä näytti selviävän sekaannuksestaan.
"Voitte itse tehdä johtopäätöksenne tästä kaikesta", sanoi hän.
"Veljeni sairastuu, kuolee ja haudataan, niin he juttelevat, ja se
näyttää varsin yksinkertaiselta. Mutta minkä vuoksi palveleva henki
kääntyi takaisin? Käsitätte itse varsin hyvin, että tuo seikka kaipaa
selvittelyä."
"Heti paikalla, lordi hyvä, olen teidän käytettävänänne", sanoi Sir
William, nousten seisaalle. "Ehkä saan sitä ennen puhua pari sanaa
teidän kanssanne, mr. Mackellar."
Samalla hän alkoi kuljettaa minua leiristä pois; routainen maa
rusahteli askeltemme alla, ja huurteiset puut seisoivat tiheinä
ympärillämme, aivan kuin tuona kauhun yönä rannan pensaistossa. "Niin,
tuo on tietysti selvää hulluutta", sanoi Sir William niin pian kuin
olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.
"Niin, luonnollisesti", sanoin minä. "Mies on hullu. Sehän on selvää."
"Käskenkö siis ottaa hänet kiinni ja sitoa?" kysyi Sir William.
"Teen sen, jos vain te suostutte. Jos hänen juttunsa on pelkkää
mielipuolenlorua, niin se on varmaan viisainta."
Katselin maahan, katselin taakseni leiriin, missä nuotiot loimusivat,
katselinpa ympäröitsevään metsään ja vuorillekin, mutta yhteen suuntaan
en uskaltanut katsoa, Sir Williamin kasvoihin.
"Sir William", sanoin minä vihdoin. "En pidä lordia oikein viisaana,
enkä ole pitänyt enää pitkiin aikoihin. Mutta hulluudessakin on
asteita, ja olisiko hänelle tehtävä väkivaltaa -- sitä, Sir William, en
minä ole mies päättämään", sanoin minä.
"Kyllä _minä_ päätän", sanoi hän. "Tosiasioita minä vain haluan tietää.
Oliko tuossa lörpötyksessä pienintäkään totuuden tai järjen rahtua?
Epäröittekö?" kysyi hän. "Tuleeko minun käsittää asia niin, että te
olette kysymyksessä olevan miehen kerran ennen haudannut."
"En haudannut", sanoi hän. Samassa minä vihdoinkin rohkaisin itseni ja
sanoin: "Sir William, mahdotonta olisi saada teidät käsittämään tämä
asia, kertomatta teille pitkää historiaa, jolla on suuri merkitys tähän
perheeseen nähden. Jos välttämättä niin tahdotte, niin kerron sen
teille, olkoonpa että menettelisin väärinkin. Sen verran sanon joka
tapauksessa, ettei lordi ole niin mieletön kuin puheesta voisi luulla.
Te olette onnettomuudeksi joutunut tekemisiin kovin omituisen asian
kanssa."
"En ollenkaan halua saada tietoa teidän salaisuuksistanne", vastasi Sir
William, "mutta tahdon puhua suuni puhtaaksi, vaikka tulisin
epäkohteliaastikin käyttäytyneeksi, ja tunnustan suoraan, ettei minua
kovinkaan huvita nykyinen matkaseurani."
"Siitä minä en suinkaan tahdo teitä soimata", sanoin minä.
"En ole pyytänyt teiltä moitetta enkä kiitosta", vastasi Sir William.
"Haluan vain päästä teistä vapaaksi, ja siinä tarkoituksessa jätän
käytettäväksenne venheen miehistöineen."
"Sehän on kohtuullinen tarjous", sanoin minä asiaa aprikoituani. "Mutta
sallikaa minun lausua sananen toiselta näkökannalta. Meissä elää
luontainen uteliaisuus saada tietää tämän asian oikea laita; minussa
itsessäni on sellaista tunnetta ja lordissa silminnähtävästi liiankin
paljon. On arvoitus, miksi hindu palasi takaisin."
"Se on minunkin ajatukseni", keskeytti Sir William, "ja kun nyt lähden
niille maille, aion tutkia asian perinpohjin. Olkoon mies mennyt
kuolemaan herransa haudalle, kuten koira, tai muista syistä sinne
palannut, joka tapauksessa on hänen henkensä suuressa vaarassa, ja minä
aion pelastaa hänet, jos vain suinkin voin. Ei suinkaan teillä ole
hänestä mitään pahaa sanottavaa?"
"Ei mitään, Sir William", vastasin minä.
"Entäs tuo toinen?" kysyi hän. "Tietysti minä kuulin mitä lordi sanoi;
mutta kun hänen palvelijansa osoittaa niin suurta uskollisuutta,
täytynee minun otaksua hänessä olleen hienojakin ominaisuuksia."
"Älkää minulta sitä kysykö!" huudahdin minä. "Helvetin liekitkin voivat
olla hienoja. Minä olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta, ja aina
vihannut, aina ihaillut ja aina orjamaisesti pelännyt häntä."
"Nyt näyttää siltä, kuin taaskin yrittäisin saada tietoa
salaisuuksistanne", sanoi Sir William, "mutta uskokaa minua, siihen
minulla ei ole ollenkaan halua. Riittää, kun sanon tahtovani nähdä
haudan ja, jos mahdollista, pelastaa hindun. Voitteko näillä ehdoilla
ottaa houkutellaksenne lordin palaamaan Albanyyn?"
"Sir William", virkoin minä, "sanon teille kuinka asia on. Te ette nyt
näe isäntääni edullisessa valossa; teistä näyttänee omituiselta, että
minäkin voin hänestä pitää, mutta sen teen, enkä aivan yksinäni. Jos
hänen pitää takaisin Albanyyn, täytyy sen tapahtua väkivalloin ja
silloin on mennyttä hänen järkensä, ehkäpä henkensäkin. Tämä on vakaa
uskoni, mutta minä olen vallassanne ja valmis tottelemaan, jos otatte
kantaaksenne vastuunalaisuuden."
"En tahdo vähintäkään vastuunalaisuutta; sitähän minä juuri kaikin
voimin koetan välttää", huusi Sir William. "Te tahdotte jatkaa matkaa
kanssani; no niin, se tapahtukoon! Minä pesen käteni kaikesta."
Samassa hän käännähti korollaan ja antoi käskyn valmistautua lähtemään
eteenpäin: lordi, joka oli risteillyt läheisyydessä, tuli heti
luokseni.
"Kuinka käy?" kysyi hän.
"Niinkuin tahdotte", vastasin minä. "Te saatte nähdä haudan."
Kun joukossamme oli miehiä, joille seudun matkasuunnat olivat selvät,
saimme helposti tietoomme masterin haudan paikan; se näet sijaitsi
kohdassa, jota erämaassa käytettiin matkan viittana, eräällä korkealle
kohoavalla, omituisenmuotoisella selänteellä, josta monta virtaa
syöksyy alas Champlain-järveen. Senvuoksi voitiinkin lähteä suoraan
sinne käsin, tarvitsematta seurata paenneitten verisiä jälkiä, ja
voitiin kuudessatoista tunnissa marssia matka, johon he sinne tänne
harhaillen olivat kuluttaneet yli kuusikymmentä. Venheemme me jätimme
vartioitaviksi virralle; odotettavissa oli, että palatessamme
tapaisimme ne kiinni jäätyneinä. Se pikku varasto matkatarpeita, jonka
otimme mukaamme retkelle, käsitti, paitsi lukematonta joukkoa nahkoja,
joiden tuli suojella meitä pakkaselta, myöskin ison määrän lumikenkiä,
joiden avulla aioimme siirtyä eteenpäin odotettavissa olevan lumen
pudottua. Tapa, millä me etenimme, osoitti paljon pelkoa olevan
matkassa; marssia johdettiin sotilaallisella varovaisuudella, ja
yöleirin paikka valittiin ja vartioitiin mitä huolellisimmin.
Tämänlaatuinen syy sai meidät matkamme toisena päivänä pysähtymään,
ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä määräpaikastamme. Yö oli
tulossa, ja paikka, johon olimme saapuneet, näytti erinomaisen
sopivalta lujaksi leiriksi meidän kokoiselle joukolle. Niinpä käskikin
Sir William (äkkinäisen mielijohteen vaikutuksesta) meidän pysähtyä.
Edessämme kohosi se korkea vuorijono, jota kohden koko päivän olimme
luovineet. Aina varhaisesta aamusta alkaen olivat sen kimaltavat huiput
olleet silmämääränämme kulkiessamme läpi tasaisen alangon, jonka läpi
juoksi vuolaita virtoja ja joka oli täynnä kiviä, toinen toistaan
suurempia. Huiput kimalsivat hopealta, sillä kohta kun tulimme
hiukankin ylemmäksi, satoi lunta joka yö; metsässä ja tasangolla taas
oli maa vain vähän roudassa. Koko päivän oli taivas ollut ilkeän sumun
peitossa; aurinko pääsi sen läpi paistamaan vain himmeästi, kuin
kultaraha; koko päivän puhalsi vasempaan poskeemme purevan kylmä tuuli,
mutta puhdasta ja keveätä oli hengittää. Illan lähestyessä tuuli
vaimeni, pilvet hajaantuivat ja katosivat, kun ei tuuli enää uusia
kuljetellut; auringolla, laskiessaan taaksemme, oli jonkinmoinen
talvinen hohto, ja vuorten valkenevat särmät punertuivat sen kuolevassa
kajossa.
Oli pimeä, ennenkuin pääsimme illastamaan; me söimme äänettöminä, ja
ateria oli tuskin ohi, kun lordi jo hiipi nuotion luota leirin
ulkoreunaan. Minä riensin hänen jälkeensä. Leiripaikka oli korkealla;
sieltä näki yli jäätyneen järven, joka pisimmältä kohdaltaan saattoi
olla peninkulman pituinen; ympärillämme lepäsi aaltomainen metsämaa,
yläpuolellamme kohosivat valkoiset vuoret, ja vieläkin korkeammalla
kirkkaan taivaan laella purjehti kuu. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut,
ei oksa liikahtanut, ja ympäröivä hiljaisuus hukutti kuulumattomiin
leiristämme lähtevän hälynkin. Nyt, kun ei paistanut päivä eikä
puhaltanut tuuli, tuntui ilma melkein lämpimältä kuten heinäkuunyönä --
omituinen aistimus-erehdys, sillä maa, ilma ja vesi olivat pakkasesta
särkymäisillään.
Lordi (eli se olento, jota yhä nimitin hänen kalliilla nimellään)
seisoi pidellen toisella kädellään kyynärpäätä, toisella leukaansa ja
tuijotteli eteensä metsään. Minun katseeni liukui samaan suuntaan
ja lepäsi melkein mielihyvin tuolla laajalla huurteisella
honkatantereella, joka milloin kohosi kuuvaloisiksi kunnaiksi, milloin
hävisi pienten laaksojen varjoon. Tässä aivan lähellä, mietin minä,
lepää vihamiehemme haudassaan; hän on nyt mennyt sinne, missä paha ei
enää vahingoita; ne jäsenet, jotka ennen olivat niin sulavasti
liikkuneet, piilivät nyt ainaisesti maan povessa. En voinut olla
ajattelematta häntä tavallaan onnelliseksi; olihan hän vapaa elämän
tuskista ja kiusoista, sielun jokapäiväisestä silvonnasta ja siitä
alituiseen muuttuvasta tapausten virrasta, joka _on_ uitava yli, jos
tahtoo välttää häpeää ja kuolemaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka
hyvä oli saada päätökseen tämä pitkä matka, ja siten johduin
kiinnittämään huomioni lordiin. Sillä eikö lordikin ollut kuollut? Eikö
hän ollut silvottu soturi, joka turhaan toivoi kuolemaa, joka virui
tappotantereella vihollisten pilkkana? Muistossani hän eli hyvänä
ihmisenä, viisaana, jokseenkin ylpeänä, isäänsä kohtaan ehkä liiaksikin
velvollisuudentuntoisena, rouvaansa kohtaan ylenmäärin lempeänä,
miehenä, joka osasi puhua ja vaieta, miehenä, jonka kättä oli ilo
pusertaa. Äkkiä sai sääli minut syvään huokaamaan; olisin voinut ääneen
itkeä ajatellessani hänen entisyyttään ja nähdessäni hänet siinä
edessäni. Seisoessani aivan hänen vieressään kirkkaassa kuuvalossa minä
rukoilin hänelle vapahdusta tai sitten itselleni voimaa pysyä lujana
rakkaudessani häneen.
"Jumalani", rukoilin minä, "tässä mies, miesten parahin minua ja
itseään kohtaan, ja nyt minä alan häntä kammota. Ei hän pahaa ole
tehnyt, ei ainakaan ennenkuin surut hänet mursivat; mutta hänen
kunnioitettavia haavojansa me vain alamme kammota. Oi, peitä se, oi,
päästä hänet pois, ennenkuin häntä vihaamme!"
Tällaiset ajatukset täyttivät vielä mieleni, kun yht'äkkiä kajahti ääni
yössä. Se ei ollut kovin kuuluva, eikä lähtenyt aivan läheltä, mutta
niin pitkällisen ja syvän hiljaisuuden keskeltä kaikuen se sai leirin
jalkeille kuin torventoitotus. Ennenkuin ehdin henkäistä, oli Sir
William jo vieressäni ja useimmat muut kerääntyivät hänen taakseen,
tarkasti kuulostellen. Katsellessani heitä yli olkani olin näkevinäni
heidän poskillaan kalpeuden, joka ei ollut kuuvalosta kotoisin, ja
kuutamon säteet, jotka kimallellen heijastuivat toisten silmistä ja
jäivät varjoina lepäämään toisten kulmain alle (heidän nostaessaan ja
kumartaessaan päätänsä), loivat joukkoon omituisen vilkkaan ja
pelonsekaisen ilmeen. Lordi oli etunenässä; hän kumartui hiukan
kohottaen kättään aivan kuin hiljaisuuden merkiksi: hän näytti
jähmettyneen kiveksi. Ääni kuului yhä, se toistui lakkaamatta, nopeasti
ja säännöllisesti.
Äkkiä Mountain alkoi puhua; hän kuiskasi kuuluvasti ja katkonaisesti,
kuten ihminen, joka pääsee taakan alta. "Nyt minä tiedän", sanoi hän,
ja kun me kaikki käännyimme häntä kuulemaan, niin hän lisäsi: "Hindu on
varmaankin tiennyt piilopaikan. Hän se on -- hän kaivaa aarretta
maasta."
"Niin tietysti!" huudahti Sir William.
"Kuinka tyhmää, ettemme sitä heti älynneet."
"Eräs seikka siinä vain on ihmeellinen", jatkoi Mountain, "ääni kuuluu
aivan kuin entisen leirimme paikkeilta. Ja toiseksi, en käsitä kuinka
mies on ehtinyt ennen meitä, ellei hänellä ole siipiä!"
"Ahneudella ja pelolla on siivet", huomautti Sir William.
"Mutta se lurjus on meidät säikäyttänyt, ja minä haluan maksaa hänelle
samalla mitalla. Mitä tuumitte, hyvät herrat, lähdemmekö kuuvalossa
otusta ajamaan?"
Ehdotukseen suostuttiin; alettiin piirittää Secundraa, joka yhä oli
työssään; muutamia Sir Williamin intiaaneja kiiruhti edeltäpäin
matkaan, ja jätettyämme leiriin lujan vartioston lähdimme mekin
liikkeelle pitkin epätasaista metsämaata; routainen maa ratisi, joskus
jääkin risahti rikki askeltemme alla. Päämme päällä taas oli
honkametsän himmeys ja kuun kellertävä kajo. Tiemme vei notkelmaan;
sinne laskeutuessamme kuulimme äänen vain heikosti, ja kohta se häipyi
kokonaan. Notkelman toinen reuna oli avonaisempi, siellä näkyi vain
jokin honka siellä täällä, ja ylt'ympäri makasi maassa isoja
kallionlohkareita, jotka heittivät pikimustan varjon. Ääni alkoi kuulua
selvemmin; me voimme kuulla raudan kirahtelun ja saimme selvemmän
käsityksen siitä, kuinka raivoisan nopeasti kaivaja käytti työkaluaan.
Kun lähenimme notkelman reunaa, lensi pari lintua yöpuultaan;
ne leijuivat kuin tummat haamut kuuvalossa; ja seuraavassa
silmänräpäyksessä me voimme suoraan puujonon välitse nähdä omituisen
näytelmän.
Pieni, metsien ympäröimä ylätasanne, jonka takaa, näköpiirin rajalta
välkkyivät valkoiset vuoret, lepäsi kirkkaassa kuutamossa. Kömpelöitä
talouskaluja, jollaiset ovat metsässä-asujan ainoa omaisuus, makasi
maassa siellä täällä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Jokseenkin
keskipaikoilla oli huurteesta kimalteleva teltta; sen avoimen aukon
kautta näkyi sisällä vallitseva pimeys. Tuon pienen tasanteen toisella
kulmalla makasi jotakin, mikä näytti ihmisruumiin hajonneilta
jäännöksiltä. Oli selvää, että me olimme tulleet Harrisin leirin
paikalle; tuolla makasivat heidän paetessaan poisheittämänsä tavarat;
tuossa teltassa oli master heittänyt henkensä, ja edessämme makaava
jäätynyt raato oli juopon suutarin ruumis. Traagillisen tapauksen
näyttämö vaikuttaa aina tärisyttävästi katselijaan; me tulimme
sellaiselle paikalle näin pitkän ajan kuluttua, ja kun nyt huomasimme
sen lepäävän muuttumattomana ja yhtä autiona kuin ennenkin, niin
kylmäverisimmänkin täytyi tuntea liikutusta. Ja kumminkaan ei meitä
tämä näky muuttanut kivimaiksi, vaan teki sen eräs toinen, jota melkein
olimme odottaneet: Secundra seisoi nilkkaa myöten entisen herransa
haudassa. Enimmän osan vaatteistaan hän oli heittänyt yltään, mutta
sittenkin olivat hänen laihat käsivartensa ja olkapäänsä aivan hiessä
ja kimaltelivat kuuvalossa; hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja
jännitys; hänen kuokaniskunsa seurasivat nopeasti toisiaan, ja
routaisella maakamaralla näkyi hänen varjonsa, joka hullunkurisesti
vääristellen toisti hänen kiivaita liikkeitänsä. Meidän tullessamme
kohosi pensaikosta yölintuja, jotka heti jälleen laskeutuivat alas,
mutta Secundra ei toimessaan kuullut eikä huomannut mitään.
Minä kuulin Mountainin kuiskaavan Sir Williamille: "Hyvä Jumala! Hän on
haudassa! Hän kaivaa ruumista ylös." Me olimme kaikki tehneet saman
johtopäätöksen, mutta sittenkin minua puistatti, kun kuulin asian
julkilausuttavan. Sir William hätkähti kovin.
"Sinä kirottu haudan häväisijä!" huusi hän. "Mitä sinä teet?"
Secundra hypähti, hän kuului hengästyneesti huudahtavan, kuokka putosi
hänen käsistään, ja hän tuijotti hetkisen liikkumattomana puhujaan.
Seuraavassa hetkessä syöksyi hän nuolen nopeasti metsään vastaisella
puolella, ja taas seuraavassa hän nosti päättävästi kätensä ylös, mistä
näki, että hän oli tehnyt päätöksensä, ja alkoi kävellä takaisin.
"No niin, te tulla, te auttaa --" yritti hän sanoa. Mutta nyt oli lordi
astunut Sir Williamin viereen. Kuuvalo lankesi suoraan hänen
kasvoilleen, eikä Secundra ollut vielä saanut sanoja suustaan, kun hän
jo näki ja tunsi herransa vihamiehen. "Hän!" kiljaisi hindu, löi
kätensä yhteen ja vaipui väristen maahan.
"No, no!" sanoi Sir William. "Ei kukaan meistä tee sinulle pahaa, jos
olet viaton; jos taas olet syypää, ei auta yrittääkään paeta. Annappas
kuulua, mitä sinulla on tekemistä täällä hautojen ja hautaamattomain
ruumiitten keskellä."
"Te ette murhaaja?" kysyi Secundra. "Te kunniallinen mies? Te näkee
minun olla rauhassa?"
"Kyllä minä puolustan sinua, jos olet syytön", vastasi Sir William.
"Sen olen sanonut, enkä ymmärrä, miksi sitä epäilet."
"Kaikki murhaajat", huusi Secundra, "sentähden! Hän tappaa --
murhaaja", osoittaen Mountainia; "ne kaksi vuokramurhaajaa", osoittaen
lordia ja minua -- "kaikki hirsipuumurhaajia. Oo! Minä näen kaikki
nuorassa. Nyt minä mennä pelastaa sahib; hän näkee te nuorassa. Sahib",
jatkoi hän, hautaa osoittaen, "hän ei kuollut. Hän haudassa, hän ei
kuollut."
Lordi äännähti, liikahti likemmäksi hautaa ja seisoi siihen tuijottaen.
"Haudattu eikä kuollut!" huudahti Sir William. "Mitä juttua se on?"
"Katso, sahib", sanoi Secundra, "sahib ja minä yksin murhaajien kanssa;
koettaa paeta, ei koskaan pääse. Koettaa sitten tämä keino; hyvä keino
jos lämmin maa, hyvä keino Intiassa; täällä paha, kylmä maa, ei helppo
tietää. Nyt tulkaa aivan pian; auttakaa, tehdä tuli, auttakaa hieroa."
"Mitä tuo olento haastelee?" huusi Sir William. "Päätäni pyörryttää."
"Minä teille sanon, minä hänet hautaan elävänä", sanoi Secundra. "Minä
hänet opetan niellä kieli. Nyt tulkaa aivan pian; kaivaa hänet ylös,
hän ei paljon sairas. Tehdä tuli."
Sir William kääntyi lähimpäin miesten puoleen: "Sytyttäkää nuotio",
sanoi hän. "Minun osani on joutua tekemisiin mielipuolen kanssa."
"Te hyvä mies", sanoi Secundra. "Nyt minä kaivaa sahib ylös."
Samassa hän taas astui hautaan ja alkoi uudelleen uutterasti kuokkia.
Lordi seisoi kuin maahan naulattuna, minä taas pysyttelin hänen
vieressään, peljäten, en tiennyt itsekään mitä.
Routa ei ollut vielä ehtinyt syvälle maahan. Sen vuoksi hindu heittikin
pian pois kuokkansa ja alkoi lapioida multaa käsin. Puhvelinnahkaturkin
yhtä reunaa alkoi näkyä, sitten näkyi hänen sormiensa lomassa
hiustukko; vielä hetkinen ja kuuvalo lankesi johonkin valkoiseen. Nyt
Secundra hetkeksi polvistui, raaputti varovasti kynnellään ja puhalteli
suu supussa. Kun hän väistyi syrjään, näin minä masterin kasvot aivan
paljaina. Ne olivat kalman kalpeat, silmät ummessa, korvat ja sieraimet
täytettyinä, posket sisäänpainuneet, nenä terävä kuin kuolleella. Mutta
vaikka hän oli maannut useita päiviä maassa, ei hän vielä ollut alkanut
mädäntyä. Kaikkiin meihin teki omituisen vaikutuksen se, että hänen
huulensa ja leukansa olivat mustan parran peitossa.
"Jumalani!" huusi Mountain, "hän oli sileä kuin lapsi, kun hänet
hautasimme!"
"Sanotaan, että kuolleitten hiukset kasvavat", sanoi Sir William
hiljaisin, värähtävin äänin.
Secundra ei välittänyt mitään siitä, mitä me puhelimme, kaivoi vain
kuin katukoira löyhää multaa. Masterin puhvelinnahkaturkkiin kääritty
ruumis tuli yhä enemmän näkyviin. Kuu paistoi kirkkaasti, ja ympärillä
seisovain varjot, heidän kumarrellessaan eteenpäin, kuvastuivat
masterin kasvoille, jälleen kadoten. Tuo näky piti meitä kamalan kauhun
vallassa. En uskaltanut katsoa lordin kasvoihin, mutta koko tänä aikana
en huomannut hänen vetävän henkeänsä. Taempana eräs miehistä (en tiedä
kuka) puhkesi jonkunmoiseen nyyhkytykseen.
"No", sanoi Secundra, "te auttaa minut nostaa hänet pois."
Ajan kulumisesta ei minulla ole minkäänlaista käsitystä. Meni ehkä
kolme tuntia, ehkäpä viisikin, joina hindu yritti elämää palaamaan
herransa jäseniin. Sen vain tiedän, että oli vielä yö, ja ettei kuu
ollut vielä laskenut, joskin se matalalta heitti pitkiä varjoja yli
tasangon, kun Secundra yht'äkkiä huudahti tyytyväisenä. Kumartuessani
nopeasti eteenpäin olin minäkin huomaavinani muutosta haudasta kaivetun
jääkylmillä kasvoilla. Heti sen jälkeen näin hänen silmäluontensa
värisevän, pian hän ne avasi kokonaan, ja minuun sattui kahdeksan
päivää maassa maanneen vainajan tuijottava katse.
Että nämä elonmerkit esiintyivät, siitä voin tehdä valani. Kuulin
toisilta, että hän silminnähtävästi ponnisti puhuakseen, että hänen
hampaansa näkyivät parran sisästä, ja että hänen otsa-nahkansa rypistyi
aivan kuin tuskallisessa kuolonkamppailussa. Tuo voi olla mahdollista;
minä en sitä tiedä, minun mieltäni kiinnitti muu. Samassa hetkessä
näet, jona kuolleen silmät aukenivat, syöksyi lordi Durrisdeer maahan,
ja kun minä nostin hänet siitä, oli hän kuollut.
Päivä nousi, eikä vieläkään saatu Secundraa luopumaan turhista
ponnistuksistaan. Sir William jätti johdettavakseni pienen
komennuskunnan ja lähti eteenpäin heti päivän koitteessa. Hindu istui
yhä hieroen kuolleen jäseniä ja henkien hänen suuhunsa. Olisi voinut
luulla sellaisen puuhan saavan kiveenkin elämää, mutta paitsi tuota
yhtä hetkeä, joka toi lordi Durrisdeerille kuoleman, pysyi masterin
synkkä henki poissa murtuneesta multaverhostaan, ja puolenpäivän
tienoissa oli uskollinen palvelija vihdoin koettanut kyllikseen. Hän
oli aivan rauhallinen.
"Liian kylmä", sanoi hän, "hyvä tapa Intiassa, ei hyvä täällä." Sitten
hän pyysi hiukan ruokaa, söi ahnaasti heti kun hänelle tarjottiin ja
vetäytyi viereeni nuotion luo. Syötyään hän heittäytyi pitkäkseen ja
vaipui uneen kuin pieni lapsi. Muutamia tunteja myöhemmin hän
vielä nukkui, ja minun täytyi herättää hänet ottamaan osaa
kaksoishautajaisiin. Hänen laitansa oli nyt sama joka suhteessa; hän
näytti yht'äkkiä ja yhdellä voimainponnistuksella voittaneen sekä
isännän kuoleman synnyttämän surun että pelkonsa minua ja Mountainia
kohtaan.
Eräs jäljellejääneistä miehistä osasi hakata kiveen, ja ennenkuin Sir
William palasi meitä noutamaan, oli erääseen kallionlohkareeseen saatu
piirretyksi seuraava kirjoitus, joka muodostanee sopivan lopun
kertomukselleni: