Minua hämmästytti, kun huomasin tuon säkeen tavalla, jota en eilen
ollut huomannut, sopivan siihen kamalaan suunnitelmaan, joka masterilla
tätä matkaa tehdessään oli mielessä.
Olimme nyt aivan Glasgow'n läheisyydessä, tulimme pian sinne, söimme
aamiaista jossakin kapakassa ja löysimme (paholaisen johdatuksesta)
juuri lähdössä olevan laivan. Tilasimme hyttipaikat ja saimme pari
päivää myöhemmin tavaramme laivaan. Laivan nimi oli _Verraton_; se oli
ikivanha ja nimi sopi sille erinomaisesti. Yleinen mielipide oli, että
matka tulisi olemaan sen viimeinen; satamassa väki pudisteli sille
päätään, ja sattui useita kertoja niinkin, että ventovieraat ihmiset
tulivat kadulla minua puhuttelemaan ja kertoivat, että laiva oli
mädännyt kuin vanha juusto ja liian ankarassa lastissa, joten se
ehdottomasti haaksirikkoutuisi joutuessaan myrskyn käsiin. Tästä syystä
ei matkustajia tullut muita kuin me; kapteeni Mc Murtrie oli vaitelias
mies, joka piti huolta vain omista asioistaan; hän puhui Glasgow'n tai
Gaelin murretta. Perämiehet olivat raakoja tietämättömiä merimiehiä,
jotka olivat palvelemalla kohonneet tavallisista matruuseista. Masterin
ja minun siis oli tyytyminen toistemme seuraan.
_Verraton_ lähti Clydestä hyvässä tuulessa. Viikon ajan oli sää
suotuisa ja me pääsimme jotenkuten eteenpäin. Ihmeekseni huomasin
olevani täysi merimies ainakin siinä merkityksessä, etten koskaan ollut
kipeä, mutta niin hyvässä voinnissa kuin tavallisesti en suinkaan
ollut. En tiedä, oliko syynä laivan keinunta aalloilla, ahdas tila,
suolainen ruoka, vai kaikki tämä yhdessä, mutta murheellinen oli
mieleni ja hermoni kapinoivat. Matkamme tarkoitus vaikutti myöskin
hiukan, mutta vain hiukan; sairauden todellinen syy oli ympäristössäni,
ja ellei se johtunut laivasta, johtui se masterista.
Viha ja pelko ovat huonoja sänkykumppaneita, mutta (häpeä sanoa)
niitten kanssa olen ollut muulloin tekemisissä; olen mennyt levolle ja
noussut jälleen ylös niitten seurassa, olen syönyt ja juonut niiden
kanssa, enkä kuitenkaan milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole ollut
sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin perin myrkytetty, kuin
tunsin olevani _Verrattoman_ kannella. Myönnän mielelläni, että
vihamieheni kärsivällisyydellään oli minulle hyvänä esimerkkinä;
pahimpinakin hetkinä esiintyi hän mitä rakastettavimpana ja
kärsivällisimpänä, oli seuranani niin kauan kuin sallin hänen sitä
tehdä, ja kapusi kannelle lukemaan, kun minä olin osoittanut hänelle
ynseyttä.
Kirja, jonka hän oli ottanut mukaansa, oli Richardsonin kuuluisa
_Clarissa_, ja muiden pikku huomaavaisuuksiensa ohella hän luki
toisinaan siitä minulle palasia, ja kukaan kehittynein taiteilijakaan
ei olisi voinut vaikuttavammin esittää sen liikuttavia kohtia. Minä
taas vastailin hänelle otteilla raamatusta, joka muodosti koko
kirjastoni -- ja joka oli minulle aivan uusi ja vieras, kun minä paha
kyllä aina, vieläpä tähän päivään asti, olen kokonaan laiminlyönyt
uskonnolliset velvollisuuteni. Hän osasi pitää arvossa kirjan hyviä
puolia, kirjallisuuden tuntija kun oli, ja otti sen toisinaan
kädestäni, selaili sitä tavalla, joka osoitti hänen olevan perillä
asiassa, ja maksoi minulle samalla mitalla. Mutta ihmeellistä oli,
kuinka vähän hän sovitti lukemaansa itseensä; se meni ylhäältä hänen
päänsä yli kuin keskikesän ukkosilma. Lovelace ja Clarissa, kertomus
Davidin jalomielisyydestä, hänen katumuspsalminsa, järisyttävä kysely
ja epäily Jobin kirjassa, Esaiaan liikuttava rukous -- kaikki tämä oli
hänelle vain huvitteluaihetta, samaan tapaan kuin viulunsoitto
kapakassa. Tuo ulkonaisen vastaanottavaisuuden ja sisäisen paatumuksen
sekoitus vieroitti minua hänestä: se sopi hyvin siihen karkeaan
hävyttömyyteen, jonka tiesin löytyvän hänen hienotapaisen ulkokuorensa
alta. Toisinaan inhosin häntä kuin muodotonta, toisinaan arastelin
häntä kuin jotain puoleksi kummitusmaista olentoa. Oli hetkiä, jolloin
hän näytti minusta pelkältä pahvikuvalta, niin että olisi tarvinnut
vain iskeä tukeva isku hänen naamioonsa nähdäkseen sisäpuolella
ammottavan tyhjyyden. Tämä kauhu (joka tuskin oli aivan kuviteltua)
lisäsi hänen seuransa inhoittavuutta mitä suurimmassa määrin. Vihdoin
kehittyi asia siihen, että minä hänen tullessaan aivan kuin
sielullisesti vapisin; toisinaan teki mieleni kiljaista, toisinaan
tuntui taas siltä, kuin olisin voinut häntä lyödä. Tähän sieluntilaan
oli epäilemättä osaksi syynä häpeäntunne; minähän olin Durrisdeerissa
olomme viime aikoina alkanut hyvinkin sietää miestä, mutta jos nyt joku
olisi minulle sanonut, että jälleen saan saman katsantokannan, olisin
nauranut hänelle. Mahdollista on, ettei hän huomannut minun kivulloista
kiihoitustilaani -- mutta siihen kai hänen teräväjärkisyytensä oli
liian suuri, joten on otaksuttavampaa, että hän ainaisen joutilaan
elämänsä aikana oli niin tottunut seuraan, että hänen oli pakko tyytyä
minuun, vaikka huomasikin minun huonosti salatun vastenmielisyyteni.
Varmaa on ainakin, että hän mielellään kuunteli omaa puhettaan,
kuten hän yleensäkin suuresti rakasti kaikkia omia kykyjään ja
omituisuuksiaan -- eräs muoto henkistä köyhyyttä, jota melkein aina
seuraa luonteen kehnous. Useita kertoja näin hänen turvautuvan pitkiin
keskusteluihin laivurin kanssa, kun minä en antautunut hänen seuraansa.
Ja sen hän teki vaikka laivuri selvään osoitti, miten väsynyt hän oli
miehen juttuihin ja kärsimättömänä odotti hänen lähtevän, vastaillen
vain lyhyin murahduksin.
Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää
ankaraksi. Meri aaltoili kovin. _Verraton_, joka oli vanhanaikainen
rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri
pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme
etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet,
perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs
sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen.
Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä,
ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa
valmistautua tappelemaan -- ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa
-- kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa,
puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan.
Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen
iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli
nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä,
kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin
pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa
kajastaa ilon hohde. Jos _Verraton_ uppoisi, veisi se sen olennon, jota
me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan
syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat
uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa
särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se,
kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas
päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta,
jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni
kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta
ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi
viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta
tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä
kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä.
Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan _Verraton_ veisi
rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.
Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus
ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme
päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon
Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen,
kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman
miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani
olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut
taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt
yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin
aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten
ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin
polvilleni -- pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti
heilahtanut keinuvalle lattialle -- korotin lempeän ääneni keskellä
laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!"
minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi
tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini
kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun
heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se
esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun
palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa.
Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat,
Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä
jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin
ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei
hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun
joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo
virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin
hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin
ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa
loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen
hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja
kiitti minua rukouksistani.
"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään
merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii
todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra
suojanas!'"
Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan
vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti
olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt
tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin.
Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt,
salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen
ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua
kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät
sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle
hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin
suuri pelkuri, kuin itse luulee -- eikä liioin niin hyvä kristitty."
Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen,
että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa,
yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat
kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni
on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli,
sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä,
että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.
Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön _Verraton_
keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin
seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli
kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella
loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi
liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen
lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan
peräkannella. Minun on huomautettava, että _Verrattoman_ perävannas oli
hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen
kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi,
vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan
enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi
paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman
osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita.
Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan
välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan
ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin
kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka
hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli
hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli _Verrattoman_ sen
toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli
jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin
huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin
kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan.
Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme
nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme
matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas.
Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten
puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä
hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa,
kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän
aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti
aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla,
kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana
mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena
anturaini alla -- juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen
vaikutuksen.
"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä
saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla
samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli
päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän
piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa
ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on
voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan
taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina
suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä
pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti
asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä
etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka
kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja
vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei
hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen
johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen
surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja
kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli
jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin
tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta
sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta
jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen
pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui
jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli
jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana
tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi
muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen
nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku
lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut
aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon.
Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki
muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten.
Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne
putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti
kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä?
Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon
tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin
syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja
polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei
käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne
kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin
juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle
tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari
sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen
varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se
oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman
kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan
pahoinvoipana.
"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa,
kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi
(kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken
esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan.
Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli
taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi
tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi -- aivan kuin tahtomattaan
huudahtaen -- että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te
tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi
ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla
unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes
hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn
vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan
teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen
minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte
itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan
jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli,
sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha,
jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin
kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte
takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte
mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle
autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven
läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä
varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja
kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä
yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin.
Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen,
jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt -- en tiedä miksi -- kasvoi pelkoni
tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä
varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä
pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä
sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan
selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten
sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt,
nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen.
Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes
käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että
havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi
kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut
kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun
olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei
se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi
parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' -- 'Niin,
onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä
nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista
enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti
minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää
heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että
he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime
päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan
huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti
kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt
olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti
parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei
mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti
jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni
katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien
vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli
hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. -- 'Niin',
sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa,
ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten,
'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein
sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt
kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut
malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen
pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien
kuultu mitään. -- Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master,
keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.
"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.
"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta
jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin
viekkaasta vihollisesta."
Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta
ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä
seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi;
se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin
unissani.
"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.
"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi
master.
"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.
"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan -- olenko liian
itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten
sekaannuksen?"
Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana
katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos
tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen
päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja
pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi
hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin
peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin
moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat,
joita olin käyttänyt rukoillessani -- _rohkeammin olisi tehty, jos
löisin kuoliaaksi tuon olennon_ --. Kokosin kaikki voimani ja
potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni
istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu,
että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan
onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen
uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti
seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.
En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon,
katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta
vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla
omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.
"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille
sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä
kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei
minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa
syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle -- ei", katkaisi hän puheensa,
"Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin
ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä
tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa -- sitenhän omantunnontarkat
ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."
Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti
kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi -- minä itse makasin
vielä samassa paikassa.
"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena
palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän
vainoomiseltanne?"
"Sen lupaan", vastasin minä.
"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.
"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme
kättä.
Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.
"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en
saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää
teidät syvyyteen."
"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki
kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää,
että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te
luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta
minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri
maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä
hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä
tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon
äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen
käskysanan pauloissa, mutta ei -- jumal'avita!" huudahti hän -- "tuolla
vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa",
jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein
tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa
ammatissanne."
"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi
yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen
kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte --"
siihen minä pysähdyin.
"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja.
Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä,
että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu,
että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä
nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön,
eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä
nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä
ankarasti minun puolellani."
"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally",
vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette
vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon
omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun
sitä kohtaa liian kirkas valo."
"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos
olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä
mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi
tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."
"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te
ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle
kankeavarpaalle kuin minä."
Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän
minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt
huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt
konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt
itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi
peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun
tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana
selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja
omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin,
vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin
sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja
palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."