Mackellarin matka masterin seurassa.
Ilmassa lepäsi paksu, märkä sumu, kun vaunut ajoivat oven eteen. Me
lähdimme kaikessa hiljaisuudessa; Durrisdeerin talo oli kuin oikea
murheen koti, kattoräystäät tippuivat ja ikkunan luukut olivat kiinni.
Minä huomasin masterin pistävän ulos päänsä ja katsovan jälkeensä noita
kosteita seiniä ja kimaltelevia kattoja, kunnes ne äkkiä hävisivät
sumun sekaan, ja minä otaksun, että hänet käsitti jonkunmoinen
luonnollinen ikävän tunne näin lähtiessään pois; tai ehkä se oli
aavistelua siitä, mitä lopuksi oli tuleva. Se ainakin on varmaa, että
hän, kun vaunut kulkea ratisivat pitkää ylämäkeä Durrisdeerista
lähtiessä ja me liikuimme eteenpäin märkyydessä, alkoi ensin viheltää
ja sitten laulaa surullisinta kansanlauluamme, erästä niistä,
jotka saavat kapakassa istuvan miesjoukon kyynelöimään, laulua
"Vaeltaja-Villestä." Niitä sanoja, joilla hän sen lauloi, en ole
muulloin kuullut, enkä saanut koskaan niitä kirjoitettuina käsiini.
Mutta muutamia rivejä, jotka erityisesti sopivat lähtöömme, minä vielä
muistan. Eräs säkeistö alkoi:
Koti oli koti silloin, kaikki hymyili;
kodin helmass' oli lapsi onnenautuas.
Ja loppu jotenkin näin:
Nyt, kun päivä paistaa yli kunnaiden,
on talo autio, sen ovi liiku ei.
Niin siinä seisköön, armaat asujat
maailmanranta vei. --
En ole kosikaan voinut sanoa, onko runo hyvä, mutta sille antoi
murheellinen sävel liikuttavan värityksen, ja sen lauloi minulle ensi
luokan laulaja hetkellä, joka oli varsin suotuisa vaikutelmalle.
Päästyään loppuun hän katsoi minuun ja huomasi, että silmäni olivat
kyynelissä.
"Oho, Mackellar", sanoi hän, "ettekö luule minun ollenkaan tuntevan
kaipuuta ja ikävää?"
"Minä en usko, että te voisitte olla niin paha mies", sanoin minä,
"ettei teissä olisi kaikkia mahdollisuuksia olla hyvä."
"Ei, ei kaikkia", sanoi hän, "ei kaikkia. Siinä te erehdytte. Halu
puuttuu, herra evankelista."
Mutta minusta kuulosti siltä, kuin hän olisi huokaissut astuessaan
jälleen vaunuihin.
Koko päivän me ajoimme; sää oli yhtä surullinen, tiheä sumu
ympärillämme ja sateena putoavia pilviä pääni päällä. Tie kulki yli
kanervanummien, missä ei kuulunut muuta ääntä kuin teeren kukerrus
märästä metsästä ja paisuvien purojen kohina. Toisinaan uinahdin uneen
ja jouduin silloin kamalan, pahaa ennustavan kauhu-unen valtaan, josta
heräsin yököttävin tuntein. Toisinaan, kun tie oli jyrkkä ja pyörät
kierivät vitkaan, kuuntelin vaunun sisästä kuuluvaa itämaisen kielen
sorinaa, josta minun oli yhtä vaikea saada selvää kuin lintujen
laulusta. Välistä, kun tie pitemmän ajan kulki vastamaahan, astui
master vaunuista ja kulki vieressäni, enimmäkseen sanaa sanomatta. Ja
koko ajan, nukuin tahi valvoin, oli minulla mielessäni samanlaisia
synkkiä lähestyvän turmion aavisteluja, ja samat kuvat liikkuivat
sieluni silmäin edessä, kuvastuen nyt vain vuorisumuun. Yksi, jonka
vielä muistan, oli niin selvä väreiltään, että se näytti todelliselta.
Näin siinä lordin istumassa pöydän ääressä jossakin pienessä tuvassa;
ensin lepäsi hänen päänsä käsien varassa, sitten hän nosti sen hitaasti
pystyyn ja katsoi minuun. Kasvoissa kuvastui äärimmäinen toivottomuus.
Olin sen nähnyt ensi kerralla ikkunan ruudussa viimeisenä yönä, jonka
olin Durrisdeerissa, ja puolen matkaa palasi se tavan takaa minua
kiusaamaan aivan kuin painajainen. Kumminkaan se ei ollut minkäänlaista
alkavaa mielenvikaisuutta, sillä minusta on nyt tullut vanha mies ilman
että olen menettänyt vähintäkään tervettä järkeäni, ei myöskään (kuten
silloin oli helppo otaksua) mikään jumalallinen tulevaisuuden enne,
sillä kaikki mahdolliset onnettomuudet tapahtuivat, mutta tuota ei --
ja minä näin monta surullista näkyä, mutta en koskaan tätä.
Suunnitelman mukaan meidän piti matkustaa läpi yön. Omituista oli, että
minä heti hämärän langettua tulin hiukan paremmalle tuulelle. Kirkkaat
lyhdyt, jotka heittivät valoaan yösumuun, höyryäviin hevosiin ja
postimieheen, joka hypähteli satulassaan, vaikutti ehkä, että kaikki
tuo tuntui minusta hauskemmalta kuin päivänvalossa, tai ehkä oli
mieleni uupunut murheellisia ajatuksia hautoessaan. Varmaa on, että
minä muutaman tunnin, joina en nukkunut, tunsin jonkinlaista henkistä,
hyvinvointia, vaikka ruumiillisesti olinkin märkä ja väsynyt, ja että
vihdoin vaivuin luonnolliseen, rauhalliseen uneen. Kuitenkin lienevät
aivoni syvimmässäkin horroksessa työskennelleet ja työskennelleet
ainakin _jossakin määrin_ johdonmukaisesti. Äkkiä minä näet olin aivan
valveilla ja aikeissa lausua: