Vihamies talossa.
On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän
-- ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti
elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se,
että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista
tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin
sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai
parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt
epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun
lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja
heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen
vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja
housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli
kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti
päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren
kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut
pysähtymään -- kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko
unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni
talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli,
kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon
halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta
eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?),
joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä
minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta
kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin
oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen
nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin
salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä,
ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta
huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva
hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli
kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan
kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui
aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan
kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen,
tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin
hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva
ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen
tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta -- ne oli
siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari -- ei pahuus
tällä kertaa ollut menestynyt.
Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme
tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni
yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.
"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" -- ja minä iloitsin siitä,
että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.
"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.
"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira",
jatkoin minä.
"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän
teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."
"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän
ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää
sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen
ikkunan.
Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin
yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen
koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.
"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.
Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä
tuosta asiasta puhuisi."
"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin
olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi
ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally!
Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa
kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä
minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."
Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta
minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että
sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni
liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin.
Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa.
Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka
olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota
ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen
jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen.
Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen
päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan
kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti
pois.
Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer",
sanoi hän.
"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.
"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle
kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin
jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee
vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden
ilmaukseksi."
Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi
ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle
merkin seurata itseään.
"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä --."
Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä
seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja
astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta
isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.
"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet
palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani.
Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa
palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin,
niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka
tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi
rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan.
Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En
tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."
"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin
minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.
"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen
sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.
Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen
ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein
vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni,
että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.
"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin
minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin --
enkä erehtynytkään -- että hän oli välinpitämätön.
"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän;
meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää
näyttää aivan rauhallisilta."
Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä
puheitta, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään
salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä,
Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät
New-Yorkiin."
"Entäs hän?" kysyin minä.
"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä,
mitä tahtoo."
"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää
olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän
saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva,
ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää
hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."
"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän.
"Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen
ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen.
Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa
hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy
jättää valtakirja."
Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.
"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun
pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina
kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois.
Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin
voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän
tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme,
etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.
Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai
minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä,
ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen
salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja
laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos
tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt
osaani näyttelemään."
"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla
tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään."
Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten
minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.
"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille
korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli
aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.
"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat",
vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."
"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka _paljon_ ne ovat
muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee
rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta -- ja rukoilee
turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa
kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy
seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja
te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli
teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."
"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani,
Mackellar!"
"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi",
sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te,
joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia
kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte
niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He
ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he
olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja
ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän
sai kärsiä tuona yönä? -- tai miten oiva puoliso hän on teille ollut
sen jälkeen? -- tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan.
Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on
pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys -- sen tieltä
saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te
pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne,
ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"
"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala
minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole
kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen
sisään."
Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta.
Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua
käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää
tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on
tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin,
olisin minä kiittämätön koira --." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja
katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi
hän, "mutta älkää suinkaan luulko --" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää
minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja
kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan
luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi
hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.
Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.
Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä
sydämestäni.
Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin
kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut
ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää
ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka
omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat
sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos.
He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut)
kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin
perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle
syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi
oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun
ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin
iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän
muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja
vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten
säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi
hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja
useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen
joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli
epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta;
kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja
vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti
sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä
suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka
antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään
luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka
saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla
miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta
näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen
mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme
tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi
luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi
muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja
lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa
juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin
suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli
muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun
olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan
hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa
mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui
mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen
-- voisinpa melkein sanoa onneton -- huomatessaan, ettei hänen
pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa
sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta
sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin
taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.
Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota
minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle
hänen suhteensa aiottiin asettua.
"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."
"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa
maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä
julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."
"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti
otsaansa minulle.
"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse
huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä
en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin -- Jumala minua
armahtakoon -- että olen tavallaan huvitettu seurastanne."
Hän purskahti nauruun, jonka selvästi kuuli teeskennellyksi.
"Minä palaan taskut tyhjinä", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.
"Minä en luule, että täältä tippuu rahoja", vastasin minä. "Teidän
sijassanne en minä ajattelisi mitään sellaista."
"Haluan sentään hiukan jutella asiasta", vastasi hän.
"Niinkö?" sanoin minä. "Minä en käsitä kuinka silloin menettelisitte."
"Te olette kovin varma olevinanne", sanoi master, "mutta minulla on
vielä vahva turva -- se, että te ihmisparat pelkäätte häpeänhälinää, ja
minä panen siihen paljon painoa."
Taas hän nauroi. "Te olette kyllä opetellut vastaamaan", sanoi hän.
"Mutta sana on pian sanottu ja joutuu myöskin usein häpeään. Minä
varoitan teitä avoimesti: minä tulen olemaan sappena ja myrkkynä tässä
talossa. Viisaammin tekisitte, jos löisitte rahat pöytään ja saisitte
minut pois." Samassa hän heilautti kättään ja poistui.
Vähän myöhemmin tuli lordi asianajaja Carlylen seurassa. Me saimme pari
pulloa vanhaa viiniä ja otimme kukin lasin, ennenkuin ryhdyimme asioita
selvittämään. Sen jälkeen laadittiin ja allekirjoitettiin tarpeelliset
asiakirjat, ja lordin Skotlannissa olevat tilukset luovutettiin
Carlylen ja minun hoidettaviksi.
"On eräs seikka, mr. Carlyle", sanoi lordi, "jossa toivon meitä oikein
arvosteltavan. Tehdään varmaankin huomautuksia siitä, että niin
äkkiarvaamatta matkustaisimme pois samaan aikaan kun veljeni palasi.
Olisin iloinen, jos saisitte aikaan sen, ettei kansa asettaisi näitä
kahta asiaa yhteyteen toistensa kanssa."
"Minä teen parhaani siinä asiassa, lordi", sanoi Carlyle. "Maat -- mr.
Bally ei siis seuraa teitä?"
"Se on seikka, jota nyt tahdon koskettaa", sanoi lordi. "Mr. Bally jää
Durrisdeeriin mr. Mackellarin huolenpitoon, enkä minä halua hänen edes
tietävän minne matkustamme."
"Mutta hän saa helposti muilta" --, alkoi lakimies.
"Niin, mutta, mr. Carlyle, tämän pitää jäädä meidän väliseksi
salaisuudeksi", keskeytti lordi. "Ei kukaan muu kuin te ja Mackellar
saa tietää, minne lähdemme."
"Ja mr. Bally jää tänne? Varsin hyvä", sanoi Carlyle. "Valtakirja,
jonka te jätätte --" sitten hän taas pysähtyi. "Mr. Mackellar, meille
tulee verraten raskas taakka kannettavaksi."
"Kieltämättä", sanoin minä.
"Kieltämättä", sanoi hän. "Mr. Ballylle ei siis tule mitään
sananvaltaa?"
"Hänelle ei tule mitään sananvaltaa", sanoi lordi, "eikä
vaikutusvaltaakaan, toivon ma. Mr. Bally ei ole mikään hyvä
neuvonantaja."
"No niin", sanoi asianajaja. "Muuten uskaltanen kysyä onko mr. Ballylla
varoja?"
"Mikäli minä tiedän, ei mitään", vastasi lordi. "Minä annan hänelle
talosta ruuan, valon ja polttopuut."
"Entäs kuinka on rahallisen avustuksen laita? Kun minun täytyy olla
vastuunalaisuudessa, ymmärrätte kyllä kuinka toivottavaa on, että
teidän tarkoituksenne ovat minulle selvät", sanoi asianajaja. "Kuinka
on rahallisen avustuksen laita?"
"Ei tule olemaan mitään rahallista avustusta", sanoi lordi. "Minä
toivon mr. Ballyn elävän hyvin hiljaa. Me emme ole aina olleet
tyytyväisiä hänen käytökseensä."
"Ja mitä raha-asioihin tulee", lisäsin minä, "on hän osoittautunut
hävyttömän kehnoksi taloudenhoitajaksi. Luokaahan silmäys tähän
luettelooni, mr. Carlyle, tähän minä olen merkinnyt ne summat, jotka
tuo mies on kiskonut taloistamme viimekuluneina viitenätoista tai
kahtenakymmenenä vuotena. Siitä tulee soma kokonaissumma."
Carlyle suipenti suutaan aivan kuin viheltääkseen. "Siitä minulla ei
ollut aavistustakaan", sanoi hän. "Minun täytyy vielä kerran pyytää
anteeksi teiltä, lordi hyvä, jos olen tunkeileva, mutta kovin
toivottavaa on, että minä saan täysin selville kuinka haluatte asiat
järjestettävän. Mr. Mackellar voi kuolla, ja siinä tapauksessa minä
jään yksin niitä hoitamaan. Eiköpä teidän korkea-arvoisuutenne
mielellään kuulisi mr. Ballyn -- e -- hm -- matkustaneen maasta?"
Lordi katsoi Carlyleen. "Miksi te sitä tiedustelette?" kysyi hän.
"Olen saanut sen käsityksen, ettei mr. Bally ole erinomaisemmaksi
iloksi perheelleen", sanoi asianajaja hymyillen.
Lordin kasvot synkistyivät äkkiä. "Piru hänet periköön!" huudahti hän
ja kaasi itselleen lasin viiniä, mutta niin vapisevin käsin, että puoli
lasin sisällyksestä putosi hänen rinnoilleen. Tämä oli toinen kerta,
jolloin hänen intohimoinen vihansa puhkesi ilmi juuri kun hän
käyttäytyi mitä hillityimmin ja järkevimmin. Tämä säikäytti Carlylea,
niin että hän sen jälkeen katseli lordia salaisen uteliaasti. Minä taas
varmistuin uskossani, että olimme valinneet oikean menettelytavan,
ottaen huomioon lordin sekä ruumiillisen että henkisen terveydentilan.
Tuota huudahdusta lukuunottamatta kävi keskustelu varsin onnellisesti.
Oli varmaa, että Carlyle asianajajan tapaan tulisi vähissä erissä
ilmaisemaan, mitä oli saanut kuulla. Siten voimme nyt olla varmoja
siitä, että kansa alkoi katsella meitä suopeammin, ja masterin kehno
käytös varmaan täydentäisi tekoamme. Todellisuudessa asianajaja jo
ennen poislähtöään ilmaisi, että vieraatkin olivat alkaneet aavistella
asian todellista laitaa.
"Minun ehkä pitänee tunnustaa teille, lordi hyvä", sanoi hän, seisoen
hattu kädessään, "että teidän korkea-arvoisuutenne mr. Ballya koskevat
määräykset eivät olleet minulle aivan odottamattomia. Jotain sen
suuntaista kuului siihen aikaan, kun hän viimeksi oli Durrisdeerissa.
Juteltiin jotain eräästä naisesta St. Brides'issä, jota kohtaan te
olitte käyttäytynyt erittäin kauniisti ja mr. Bally verrattain
armottomasti. Perinnön jakokysymyksestäkin paljon puhuttiin. Sanalla
sanoen ei puuttunut puhetta sinne ja tänne, ja jotkut meidän viisaat
villakoiramme laususkelivat hyvinkin ehdottomia tuomioita. En tahtonut
muodostaa asiasta mitään mielipidettä, mikä minun virassani olevalle
miehelle tuntuisikin mahdottomalta, mutta mr. Mackellarin äsken
näyttämä luettelo on lopullisesti avannut silmäni. Minun mielipiteeni
on, ettemme me, mr. Mackellar, tule suomaan hänelle liian hölliä
ohjaksia."
Tuo tärkeä päivä kului onnellisesti loppuun. Suunnitelmaamme kuului
vihollisen vartioiminen, ja minä pidin häntä vuorostani silmällä kuten
muutkin. Luulen hänen rohkeutensa kasvaneen, kun hän huomasi, kuinka
ankarasti me olimme varuillamme; oma uskallukseni taas vähitellen
laskeutui. Eniten minua peloitti se erinomainen kätevyys, millä mies
osasi salaa saada tietoonsa mitä me vehkeilimme. Ehkä lukijani on
huomannut, miten esim. jonkin onnettomuustapauksen jälkeen välskärin
käsi osaa nokkelasti erottaa ja tutkia lihaksia ja iskeä juuri siihen
paikkaan, joka on vioittunut. Sama oli laita masterin kielen, joka oli
niin näppärä kyselemään, ja hänen silmäinsä, jotka niin nopeasti
huomasivat kaikki. Tuntui siltä kuin olisin ilmaissut hänelle kaikki,
vaikk'en ollut sanaakaan maininnut. Ennenkuin tiesinkään, oli mies niin
pitkällä, että vakuutti yhdessä minun kanssani kärsivänsä lordin
välinpitämättömyydestä rouvaa ja minua itseäni kohtaan sekä pojan
surkeasta hemmoittelulla pilaamisesta. Huomasin suureksi kauhukseni,
että hän alinomaa palasi viimeksimainittuun asiaan. Poika oli jossain
määrin arkaillut setäänsä; minun täytyi johtua ajattelemaan, että hänen
isänsä oli tyhmyyksissään hänet siihen totuttanut. Se ei tietysti ollut
mikään ymmärtäväinen valmistus, ja kun minä katselin miestä, joka oli
vielä komea, niin hyvä sommittelemaan sanojansa ja jolla oli niin suuri
varasto seikkailujuttuja kerrottavana, niin ymmärsin, että hän oli
juuri mies vangitsemaan pojan mielikuvituksen. John Paul oli lähtenyt
vasta tuona aamuna; ei ollut juuri ajateltavissa, että hän olisi
kokonaan vaiennut mieliaineestaan, joten meillä siis nyt mr. Aleksander
näytteli uteliaisuudesta palavan Didon osaa ja master taas oli
pirullinen Aeneas, täynnä juttuja, jotka mitä suurimmassa määrässä
huvittivat lapsia, juttuja tappeluista, haaksirikoista, pakoretkistä,
Lännen metsistä ja intialaisten vanhoista kaupungeista. Olin aivan
selvillä siitä, kuinka viekkaasti tuota syöttiä voitaisiin käyttää ja
kuinka sillä vähitellen saattoi voittaa puolelleen minkä poikasen
tahansa. Niin kauan kuin mies oli talossa, ei mikään kielto voinut
heitä kahta toisistaan erottaa; sillä jos onkin vaikeata lumota
käärmeitä, ei ole niin erittäin suuri asia kietoa pauloihinsa
ihmislapsi, jonka housunlahkeet vielä ovat varsin lyhyet. Mieleeni
johtui eräs vanha merimies, joka asui Figgate Whinsissä (jos muistan
oikein, oli hän antanut sille nimen Portobellon kaupungin mukaan
Amerikassa), ja jonka luo Leithin poikia tulvasi sunnuntaisin suurin
joukoin. Siellä heitä istui niin tiheässä kuin korppia haaskan
ympärillä, kuuntelemana hänen kirosanoilla höystettyjä juttujaan. Minä
näin heidät siellä useinkin kulkiessani nuorena ylioppilaana tuvan ohi
sunnuntaikävelylläni, joka oli tavallisesti hiljaisille aatoksille
pyhitetty. Monet noista pojista menivät varmaankin sinne nimenomaisesta
kiellosta huolimatta, useat pelkäsivät, jopa vihasivatkin tuota vanhaa
veijaria, jonka he olivat tehneet sankarikseen. Niinpä näin heidän
juoksevan tiehensä, kun hän oli saanut tipan liikaa, ja kivittävän
häntä, kun hän oli sikahumalassa. Mutta sinne he vain saapastivat joka
sunnuntai. Kuinka paljon helpommin saisikaan mr. Aleksanderin
valtoihinsa seikkailija, joka oli hänen omaa sukuansa, komeannäköinen
ja kaunopuheinen, jos hänessä vain heräsi halu vetää poika puoleensa,
ja kun hän kerran olisi saanut vaikutusvallan käsiinsä, olisi hänen
helppo käyttää sitä pojan turmelemiseksi.
En luule vihollisemme maininneen mr. Aleksanderin nimeä vielä
kolmeenkaan kertaan, kun jo ymmärsin hänen ajatuksensa -- kuin
leimauksessa selvisi minulle hänen koko mietejuoksunsa -- ja minä niin
sanoakseni -- peljästyneenä peräydyin, ikäänkuin olisi ammottava kuilu
avautunut eteeni maantiellä. Mr. Aleksander: siinä oli heikko kohta,
siinä katoavan paratiisimme Eeva, ja käärme jo vihelteli uhrilleen.
Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun
viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli
suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä
en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja
hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja,
milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä
sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen
neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona
päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli
kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi
masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä
pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.
Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen
ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen
asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin
pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin
erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli
hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra
Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin
käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta
muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi
sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen
vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin
olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne:
varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella
matkaanne."
Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat
riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen
tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin.
Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin,
joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan
niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja
odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti
Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta
vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä
kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me
hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä
valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen
pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme
siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin
että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti
vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja
neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja
jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen.
Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon
asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme
poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo
hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n
taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden
maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin
Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella,
luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä
ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet
irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa
edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi.
Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista
kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut
ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija
parkaa -- toinen vanha, toinen vanhentuva -- olimme yksinämme. En ollut
koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta.
Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me
kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että
Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi,
sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi
kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.
Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja
tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat
äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin
aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten
takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi
savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin
käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto
välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.
Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena
hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja
ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.
"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"
"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.
Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?"
kysyi hän.
"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin
minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."
"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt
teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä
antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar",
samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua --
"ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."
Minä näin, että asia oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän
halusi ilmaista ja päätin kilpailla hänen kanssaan kylmäverisyydessä.
"Minä aioin juuri pyytää teitä sijoittumaan pöydän päähän", sanoin
minä, "sillä vaikka olenkin nyt saanut isännyyden toimekseni, en aio
kumminkaan koskaan unohtaa, että te olette tämän perheen jäsen."
Jonkun aikaa hän näytteli isäntää, antoi määräyksiä Macconocchielle,
joka otti ne hyvin ynseästi vastaan, ja oli erityisen huomaavainen
Secundraa kohtaan.
Sitten hän kysyi aivan ohimennen: "Minne ovat rakkaat sukulaiseni
vetäytyneet?"
"Mr. Bally, se on toinen asia", sanoin minä. "Minä en ole saanut mitään
määräystä tehdä selkoa heidän matkasuunnitelmistaan."
"Minulle", lisäsi hän oikaisuksi.
"Ei teille eikä muillekaan", sanoin minä.
"Se tekee asian vähemmän loukkaavaksi; _c'est de bon ton_; veljeni
alkaa vähitellen esiintyä edukseen. Entäs minä, rakas Mackellar?"
"Te saatte ruuan ja asunnon, mr. Bally", sanoin minä. "Minulle on
annettu lupa pitää teille avoinna viinikellari, joka on jokseenkin
hyvin varustettu. Kunhan pysyttelette ystävänä minun kanssani, mikä ei
olekaan vaikeata, niin ei teiltä tule puuttumaan viiniä eikä
ratsuhevosta."
Hän keksi jonkin syyn saadakseen Macconocchien pois huoneesta.
"Entäs rahat?" kysyi hän. "Pitääkö minun pysytellä hyvissä suhteissa
vanhan kunnon ystäväni Mackellarin kanssa taskurahainkin saannin
vuoksi? On hauskaa näin palata lapsuusajan menettelytapoihin."
"Mitään rahallista avustusta ei ole määrätty", sanoin minä, "mutta
omalla vastuullani pidän huolta siitä, että teillä on riittävästi
vaatimattomampiin tarpeisiin."
"Vaatimattomampiin tarpeisiin", kertasi hän. "Ja te teette sen omalla
vastuullanne?" Hän nousi seisaalleen ja katseli seinällä riippuvaa
tummaa muotokuvasarjaa. "Esi-isäini nimessä, kiitos teille siitä",
sanoi hän, ja lisäsi sitten pilkallisesti: "Mutta Secundra Dassin
varalle kai on määrätty apuraha? Sitä eivät he suinkaan ole voineet
unohtaa?"
"Minä otan sen asiakseni ja kysyn, kun kirjoitan", sanoin minä.
Nyt hän äkkiä muutti käytöstä, kumartui eteenpäin, kyynärpäät pöydässä,
ja kysyi: "Luuletteko toimivanne viisaastikin?"
"Minä teen mitä minulle on tehtäväksi annettu, mr. Bally", sanoin minä.
"Varsin vaatimattomasti puhuttu", sanoi master, "ehkei kumminkaan yhtä
rehellisesti. Te kerroitte minulle eilen, että mahtini oli mennyt isäni
kuollessa. Mistä sitten johtuu, että eräs valtakunnan pääri pakenee yön
pimeydessä talosta, missä hänen esi-isänsä ovat kestäneet monta
piiritystä? Että hän salaa oleskelupaikkansa, joka voi kumminkin olla
varsin tärkeä tietää Hänen Majesteetilleen kuninkaalle ja koko
valtakunnalle? Ja että hän sallii minun jäädä tänne, vieläpä luovuttaa
minulle isälliseksi suojelijakseni ja holhoojaksi verrattoman
Mackellarinsa? Kaikki tämä maistuu minusta kovin selvältä ja
sietämättömältä pelolta."
Yritin keskeyttää häntä verrattain valheellisella kiellolla, mutta hän
antoi kädellään vaikenemismerkin ja jatkoi:
"Minä sanon, että se minusta siltä maistuu, mutta minä menen vielä
pitemmälle ja sanon, että pelko on hyvin perusteltu. Ei minulla ollut
suurta halua tulla tänne. Sen tavan vuoksi, millä viimeksi täältä
lähdin, en olisi enää palannut, ellei minun olisi ollut pakko. Mutta
rahoja minun täytyy saada. Te ette tahdo antaa niitä suosiolla; no
hyvä, minä pakotan teidät siihen. Viikon kuluessa minä saan,
Durrisdeerista liikkumatta, selville minne ne hölmöt ovat paenneet.
Minä lähden heidän jälkeensä ja kun olen saanut riistan saarretuksi,
isken sellaisen kiilan perheeseen, että se taas hajoaa. Sittenhän
saamme nähdä, pitääkö lordi Durrisdeer (hän lausui nimen sanomattoman
halveksivasti ja raivoissaan) parhaana maksaa minulle siitä, että
lähden, ja te kaikki saatte nähdä valitsenko silloin hyödyn vaiko
koston."
Minä hämmästyin hänen suorasukaista puhettaan. Mutta asia oli se, että
häntä kiusasi lordin onnistuneen paon synnyttämä kiukku. Hän tunsi
joutuneensa puijatuksi, eikä ollut sellaisessa mielentilassa, missä
sanoja punnitaan.
"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat
sanansa.
"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni
nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas
hän oli.
"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei
kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."
"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi
hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä
ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen
käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin
paremmat ystävät."
Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra
Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme
tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua
huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka
meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä
ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän
ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että
oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme
ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui
masterin sanoissa.
Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä
alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja -- se, jota voin nimittää
tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli
käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin
pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa
minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan
kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä
minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua
miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät
hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja
päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin
hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi
nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla
akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"
"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin
huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään
esiintyä sukkelana.
Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme
muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui
aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa.
Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani
näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.
En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan
oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta:
turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan)
olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan
ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli
kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut
paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän,
"mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään
mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas
hyvä juttelu."
Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te
voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän
sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi,
eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme
rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme
olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut
alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi,
kun kerran olen heittänyt hansikkaani."
"Vähät minä teidän kunniastanne!" vastasin minä. "Ja luvallanne, nuo
sotilaselämästä lainatut sanat kaikuvat liian komeilta käytettyinä nyt
puheena olevassa asiassa. Te tahdotte saada jonkin kurjan kultarahan,
siinä taistelunne aihe, ja entäs keinot, joita te käytätte? Luotte
surua perheeseen, joka ei koskaan ole teille mitään tehnyt, pilaatte,
jos voitte, oman veljenpoikanne ja muserratte veljenne sydämen! Rosvo,
joka lyö vanhan repaleisen ämmän kuoliaaksi likaisella sauvalla
saadakseen pari penniä ja hiukan nuuskaa -- sellainen soturi te olette,
ettekä mitään muuta."
Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän
hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan
hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen
viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat
hänen luonnettansa.
"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja
ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota
on _ultima ratio_. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa,
silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen
soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset
teistä liian julkeasti."
"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä.
"Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan.
Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno -- ei enempää eikä
vähempää."
"Jos olisin ollut Aleksander --" alkoi hän.
"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä
olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin
tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."
"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että
jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos
olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi
kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu
hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille,
että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna,
tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten
jäseniäni ja henkeäni -- niin te ette enää koskaan näe pimeätä
puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy
saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä
korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."
"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä,
"ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."
"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin
säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa;
nytkin -- milloin hyvänsä -- haluaisin jättää heidät sotimaan omia
pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota
nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan
vain -- kunhan vain --"
"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.
"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti
kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen.
"Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän
suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."
"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista
ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka
panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."
"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee
siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!"
sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän
omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin
teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te
koetatte olla _un homme de parole_, minä taas mies, joka ei osaa
väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa
sitä sielukkuudeksi -- mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää,
että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."
Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä
kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että
me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas
tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen.
Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken
kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan
huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden
leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen),
niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi
minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin
vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että
teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä
sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä
vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun
väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun
huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä
kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en
oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen
tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen
teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni
oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli
vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän
muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt,
jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat
kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä
kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena
päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin
ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa,
joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä
seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja
määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja
kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen
seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua
kättä tarjoten.
"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt
te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat
ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan
epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin,
ystäväiseni -- sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä
nimellä -- tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan
mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan
unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt
syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen
sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka
vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" -- hän osoitti sormellaan
kaupunkia -- "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä
ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."
Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia
kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein
julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun
seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme
vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta
siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi
uskollinen isännällenne."
Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton
mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten
monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille
annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä
menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden
totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se
yht'äkkiä herätettiin.
Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin
talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla
kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä
häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku
sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän
näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa
kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä
vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli
tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja
minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme
selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet
tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.
"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi
jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."
"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"
"Me matkustamme kaikin varhain huomisaamuna", sanoi hän. "Ensin
Glasgow'n satamakaupunkiin, sitten New-Yorkiin."
Minulta lienee päässyt äänekäs valitus.
"Niin", sanoi master, "minä kerskailin. Sanoin viikko, mutta olenkin
tarvinnut melkein parikymmentä päivää. Mutta sama se; minä saan ne
kyllä takaisin, matkustetaan sitä nopeammin."
"Onko teillä matkarahoja?" kysyin minä.
"On kyllä, rakas ja jalo herraseni", vastasi hän. "Te voitte kyllä
moittia minun teeskentelyäni, mutta totta on, että samalla kun kerta
kerran jälkeen olen papaltani puristanut lantin, on minulla ollut pieni
summa, jota olen säästänyt kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Te maksatte oman matkanne, jos teillä on halua seurata meitä
sivustahyökkäysretkellemme; minulla on riittävästi Secundra Dassia ja
itseäni varten, mutta ei enempää -- se riittää ollakseni vaarallinen,
mutta ei riitä hyväntekeväisyystarkoituksiin. Vaunuissa on joka
tapauksessa yksi ulkopuolinen istuin, jonka luovutan teille
kohtuullisesta korvauksesta. Niinpä voimme matkustaa yhdessä koko
eläinnäyttely -- vahtikoira, apina ja tiikeri."
"Minä tulen mukaan", sanoin minä.
"Minä toivon teidän niin tekevän", sanoi master. "Te olette nähnyt
minut maahan lyötynä; minä haluan teidän näkevän minut voittajana.
Tässä tarkoituksessa uskallan niinkin paljon, että te kastutte kuin
koira tässä jumalan ilmassa."
"Ja joka tapauksessa", lisäsin minä, "te tiedätte, etten minä irtaannu
teistä."
"Ettepä niinkään helposti", sanoi hän. "Te iskette oikeaan kohtaan,
erinomaisen ymmärryksenne opastamana kuten ainakin. Minä en koskaan
taistele välttämättömyyttä vastaan."
"Ei hyödyttäne koettaa teille asiasta puhua", sanoin minä.
"Ei ollenkaan; saatte luottaa siihen", vastasi hän.
"Ja sittenkin, jos antaisitte minulle aikaa, voisin kirjoittaa --"
aloitin minä.
"Ja mitähän Durrisdeerin lordi vastaisi?" keskeytti hän.
"Niin", sanoin minä, "siinäpä se on kysymys."
"Ja joka tapauksessa on monin verroin käytännöllisempää, että minä itse
matkustan sinne", sanoi hän. "Mutta tämähän on pelkkää suun
pieksämistä. Kello seitsemän huomisaamuna ovat vaunut portaitten
edessä. Minä näet lähden portaitten edestä, Mackellar; minä en kompuroi
läpi metsän ja nouse vaunuihin maantiellä -- sanokaamme Eaglesin
luona."
Nyt minä olin täydellisesti asian päättänyt.
"Voitteko odottaa minua St. Brides'issä neljännestunnin?" kysyin minä.
"Minun pitää välttämättä puhua Carlylelle eräästä asiasta."
"Tunnin, jos haluatte", sanoi hän. "Minä en yritäkään kieltää, että ne
rahat, jotka te maksatte paikasta vaunuissa, merkitsevät minulle
jotakin, ja tehän voisitte päästä Glasgowiin ennen meitä, jos
kulkisitte ratsain."
"Niinpä niin", sanoin minä, "en ole koskaan luullut, että lähden
vanhasta Skotlannista."
"Se virkistää teitä", sanoi hän.
"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin
minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen
varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi --
että tämä on kohtalokas matka."
"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."
Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita
vasten.
"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä
leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin
kipeäksi."
Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa,
kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin
sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo
vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja
katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka
hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle
ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset
päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni
kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena -- kaiken tuon
minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin
olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.