Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.
(Ote hänen muistelmistaan.)
... Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa
päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun
lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta
yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu
oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet
englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään
muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti
sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on
meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat
alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt
kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä
päivänäkään osaa sitä selittää.
Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia
palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä
kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo
maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani
kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää
jalomielisyyttä -- löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan
humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi.
Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä,
mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me
päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan
voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua
jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli
yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain
puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin
autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme
lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste,
joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta
minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun
sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli
äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi.
Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja
asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan
varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen
tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle
valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.
"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin
haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos,
useamman laatuisia!"
Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä
kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja
kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä.
He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta,
mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja
lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka
urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista.
Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä
toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta
joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni
vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin
nähtäville kuutamoon -- se olikin tavattoman kirkas -- ja huusin:
"Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani
oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi
minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi
toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka
näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta -- jalat olivat kuin
kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. --
Nähtävästi Secundra Dass. -- E. Mc. K.] -- nousi silloin seisaalleen.
"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse,
ja näkee, että te vähän erehdytte -- no, se tapahtuu usein. Mutta
sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."
"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että
kiellät minut elävin silmin?"
Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin
pyhimyksen kuva pagodissa.
"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti
kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla
puutarhaan."
"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä
pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja
tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että
täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän
ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni
tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja
että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta,
turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen
minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."
He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa
keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta
samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi
hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."
"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja
käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.
Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja
vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet
riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.
"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.
Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus
olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.
"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin
minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.
En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua
takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön
irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja
kumarsi syvään.
"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.
"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu.
"Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."
"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa
maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.
Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.
Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt
kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä,
kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa,
että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että
hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia,
josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan
kääntänyt toverille selkäänsä...
(Tämän jälkeen seuraa muutamia
sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti
käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen
valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan
en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on
ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on
keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut
Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi
tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa
pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan
kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän
aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä
petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet,
joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan.
-- E. Mc. K.)