Ephraim Mackellar.
_Luettelo papereista_.
A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta
jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen
master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt ...
(päivänmäärä seuraa) ... N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C.
kohtien kanssa.
B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen
masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt ... (päivänmäärä
seuraa).
C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta
jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt ... (päivänmäärä
seuraa) ... N. B. Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun
vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn
tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä
kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.
D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli
kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun
Ballantraen masterin ja ... valtiosihteerin apulaisen välillä,
yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.
Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut
unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta
tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin
yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin
sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä
ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi,
vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan
päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt
päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.
"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta
siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut.
Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä
hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei
niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja
kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon
tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita,
ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi
mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas
epäröimiseni.
"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut
sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"
"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää,
siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."
"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä.
"Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on
ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita,
aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."
"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar,
palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt
paljon."
"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä,
"sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan
kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten
minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä
meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla
ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon
avulla minä olisin voinut häntä vallita -- mutta nyt se on mahdotonta
-- nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien
täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan
puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa
kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen
tehdä, minä en sitä voi."
"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva.
"Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja
me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin
julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon
tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte
miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi
kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi
vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja
teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan
aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan
ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi,
mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt
asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla.
Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän
on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä
tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas
kadulla kivitettynä. Niin -- jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat
omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni,
ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan
koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa,
saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."
Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää
sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin
ymmärrettävää.
"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin
jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota
sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani
tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla
rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä
syntynyt."
Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle,
ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan
molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.
Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me
huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen
tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa;
hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla
tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas
ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen
jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui
sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen
hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka
viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen
kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen
tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.
Ehkä juuri tuohon aikaan meidän -- rouvan ja minun -- mielissämme
vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi
seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi
ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn
voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista
asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen
pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä
edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi
kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä
arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme,
alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen
loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme
toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja
samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet.
Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään
erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan,
iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta,
äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan,
joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin
minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä.
Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli
kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen
ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän
kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan
varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin
tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi
edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän
koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman
liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin
soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois
huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos
näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten
havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi
minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.
Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni
kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä
puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään
asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa.
Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta
vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian
ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on
paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti.
Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin
vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti
turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen
välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle;
muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa
tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen
selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen
päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen
jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen
käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen
vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa
kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä.
Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti
innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin
viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä
ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä
mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä
vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei
mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on,
että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr.
Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan
sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen
syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä
pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen
myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia
tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc
Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan
kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi
aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi
luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka
olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut
pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen
epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.
Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä
toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän
unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä
katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on
elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja
saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran
hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni
hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt
jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te
hänet hautasitte?"
En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?"
toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."
Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin
minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin
suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole
syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden
pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut,
vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan
terve."
En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James",
vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi,
mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."
Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin
koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi
kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" -- niin sanat kuuluivat --
"ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän
ahdistaa minua iankaikkisesti -- iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi
hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.
Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja
katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että
olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti
minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät
yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."
"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.
"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen,
sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.
"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.
"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä
koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei
ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."
Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin
olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta
tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut
onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin
sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin
voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti
tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin
kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut
saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.
Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi.
Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin
minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan
uhkaavan kuoleman merkki.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä
latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri
tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia,
jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti
kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin
vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä
imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut
lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan
huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän
minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän,
"minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja
tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita
teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt
perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."
Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää
maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää
ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään)
huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena
niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta
olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa,
ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki
yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja
sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.
Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä
saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa
vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut
liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja
kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa
hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan
kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen
kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja
tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli,
jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä,
joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin
hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa
läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä
viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi
Vergiliuksen sanat: "_Gnatique patrisque, alma, precor, miserere_." Hän
lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin
odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta
hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja
ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet
vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten
heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.
Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle
lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa,
etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan
vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren
surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli
särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että
suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon,
ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se
hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä,
jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista
ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos
asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän
elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.
Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka
seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle
täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä
kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen
hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan
paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut
sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli
vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi
hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille
hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin
osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla
mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin
huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.
Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa
tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka
syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen.
Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen
aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina
pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli
ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi
nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi
väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin
pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti
Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä,
että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai
"Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä
päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan
kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin
moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan
kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten
edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin
varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa,
sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä
puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli
kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä
oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä
oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan
hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen;
kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja
kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.
Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa
itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä
tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa
asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta
polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja
minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen
kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden
ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana
varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän
tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat
parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät
uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi,
ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä
mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja
tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin
kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa
kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä
ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun
lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.
"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut
Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen
pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."
Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle
paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta
puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa
puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki
sen."
"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.
"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."
Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset
ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin
ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin,
ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus,
joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi.
"Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen
tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että
pääsimme hengissä -- Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä
on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte
tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne
olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa
jotakin rukouksen katkelmaa."
Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina
oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti
päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua
ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna
meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä,
Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä
huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa
vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa
hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.
"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin
minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja
voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."
"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin
helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että
näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."
"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä
mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.
"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä
etsimään pesiä."
En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi
tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta
kulmalta.
"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."
"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"
"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän
hymyillen.
"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä
toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin
häviämme."
"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle
anteeksi?" kysyi lordi.
Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton
velvollisuutemme", sanoin.
"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään
hänelle anteeksi?"
"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."
"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.
"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono
tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä
tilaisuudessa."
Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen
nauraen.
En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen
orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui
tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat
kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin.
Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin
Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja
hänen katseensa kiintokohtana -- nyt hän oli heitetty aivan syrjään.
Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja
jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä
loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen
kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli
sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin
vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen
rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus
voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen
hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi.
Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa
hyvin.
Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä
olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta
herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi
en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan
kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään
välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän
kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en
voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä.
Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli
pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä --
jos niin saan sanoa -- molempain lastensa viihtyvän niin hyvin
toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin
saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli
tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani
tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä
seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin
verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö
lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän
tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä
suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan
kärsimmekin tiedostamme.
Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava
vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika
osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan
liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania
kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä
itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni
on hänen isänsä puolustaminen.....
[_Julkaisijan huomautus. -- Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia
on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr.
Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen.
Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa
kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä.
-- R. L. S._]
--- Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen
pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada
käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla
iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä
salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin,
ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta
kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai
huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon
lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän
jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen
kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin
lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi
tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.
Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja
tekemään hänelle ehdotuksia -- seikka, joka ansaitsee lähempää
kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä
miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen
kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän
toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja
väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen.
Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan
käsiksi.
"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä --
"tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä
minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät
muistamaan menneitä aikoja --"
"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin
luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen
ja jatkoin.
"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.
"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut
arvoituksia arvaamaan."
"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.
"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"
"Teidän isänne oli varsin hyvä mies", sanoin minä, poiketen hiukan
syrjään itse asiasta. "Mutta luuletteko, että hän oli ymmärtäväinen
isä?"
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi; sitten hän sanoi: "Minä en
moiti häntä mistään. Minulla ehkä olisi syytä siihen, mutta minä en
sitä tee."
"Niinpä kyllä", sanoin minä, "teillä voisi ainakin olla syytä siihen.
Ja kuitenkin oli isänne kelpo mies; en ole tuntenut ketään parempaa;
ellei tuota yhtä seikkaa ota huomioon, en myöskään viisaampaa. Missä
hän kompastui, olisi joku toinen todennäköisesti kaatunut. Hänellä oli
kaksi poikaa --"
Lordi löi äkkiä nyrkkinsä vihaisesti pöytään.
"Mitä tarkoitatte?" huusi hän. "Puhukaa suunne puhtaaksi."
"Minä teen sen", sanoin minä äänellä, joka yritti tukehtua sydämeni
jyskytykseen. "Jos te yhä edelleen lellittelette mr. Aleksanderia, niin
te käytte isänne jälkiä. Varokaa, lordi hyvä, ettei poikanne
kasvettuaan ala astua masterin askeleita."
En ollut koskaan aikonut puhua suutani niin puhtaaksi, mutta kun on
kovin peloissaan, niin tulee tavallaan häikäilemättömäksi,
arkailemattomammaksi kuin koskaan muulloin, ja niinpä minäkin poltin
laivani noilla suorilla sanoilla. En saanut mitään vastausta. Kun
kohotin päätäni, oli lordi noussut seisomaan ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kaatui raskaasti lattialle. Tapaus tai kohtaus ei
kestänyt kauan; hän tuli tajuntaan voimatta ymmärtää, mitä oli
tapahtunut, tarttui kädellä päähänsä, jota minä pitelin, ja sanoi
murtunein äänin: "Olen ollut kipeä", ja pian sen jälkeen. "Auttakaa
minua." Sain hänet pystyyn; hän seisoi varsin hyvin, vaikka hän nojasi
pöytään. "Olen ollut kipeä, Mackellar", sanoi hän taas. "Jotakin meni
rikki -- tai oli menemäisillään rikki, ja silloin vuosi kaikki ulos.
Minä olin kyllä kovin vihainen. Älkää te siitä koskaan mitään
välittäkö, Mackellar, älkää välittäkö siitä, hyvä mies. En minä
tahtonut hiuskarvaakaan päästänne vahingoittaa. Olemmehan me liiankin
paljon jakaneet surua ja iloa. Meidän välimme on selvä kuin päivä.
Mutta nyt minä luulen, Mackellar, että menen mrs. Henryn luo -- nyt
luulen meneväni mrs. Henryn luo", sanoi hän ja lähti huoneesta
jokseenkin varmoin askelin. Minä jäin istumaan aivan katumuksen
vallassa.
Kohta sen jälkeen lennähti ovi auki, ja rouva pyrähti sisään silmät
säkenöiden. "Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt
miehelleni? Ettekö mitenkään voi oppia pysymään asemanne rajoissa tässä
talossa? Ettekö koskaan lopeta nenäkkäitä neuvojanne?"
"Rouva", sanoin minä, "niin kauan kuin olen ollut tässä talossa, olen
saanut riittävästi kovia sanoja. Jonkun ajan olivat ne jokapäiväistä
leipääni, ja minä sulatin kaikki. Ja tänä päivänä te saatte nimittää
minua miten haluatte; te ette koskaan löydä nimeä, joka olisi kyllin
ankara sellaiselle rikkojalle. Ja sittenkin minä tein sen parhaassa
tarkoituksessa."
Juttelin hänelle aivan avomielisesti kaikki, juuri samoin kuin tässäkin
olen kertonut. Kun hän oli loppuun asti kuunnellut, voin huomata hänen
vihansa talttuvan. "Niin", sanoi hän, "hyvää te todellakin olette
tarkoittanut. Minulla itselläni on ollut samansuuntainen ajatus, tai
oikeammin samanlainen kiusaus, ja sentähden minä annan teille aneeksi.
Mutta taivaan nimessä ettekö näe, ettei hän voi enempää sietää!" huusi
hän. "Kaari on jännitetty, niin että se on katkeamaisillaan. Mitä
merkitsee tulevaisuus, kunhan hänellä vain nyt on pari hyvää päivää?"
"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen
tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."
"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne
horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän
oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset
sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette
vanhapiika."
Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin
onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on
minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään
varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä
saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra
Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää
kertomuksesta -- jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta
takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan
vältetty! -- se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.