Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran
poissa.
Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella
rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus,
joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi,
sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi
täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja
minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa
sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo
näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä
hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin,
heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli
jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu
murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden
halveksuntaa se ilmaisi.
Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme
vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei
ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne,
kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen
kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön
sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle
sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui
vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta,
hevosista --, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä
tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan
-- puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui
erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen
summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan
sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista,
lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan
täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku
poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä
oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen
houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi
nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! -- Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi
samaa hädissään useita kertoja.
Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän
vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen
parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen
veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana
luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin
ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun
hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen
vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä
päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä
ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin
häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat
mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan:
oman ymmärryksensä -- joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta
siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä
toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten
rakastamansa, hänen vaimonsa.
Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin
jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina,
joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin
toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa,
ja että se, mitä oli jäljellä -- paperien jättäminen rouvalle -- meni
melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa
väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että
voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan
tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni
ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat
kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.
Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia
yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.
"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin.
"Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina
vain sama mytty kainalossanne."
Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin
hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä
tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs
kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa
ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se
osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt,
seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.
Durrisdeer, 1757.
Korkeasti kunnioitettu Rouva!
Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista
syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka
paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut
siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole
puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää
huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa
määrässä tulla Teillekin tutuiksi.
Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat
huomautukset, ja olen