Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.
Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan
seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja
mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin
seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan
selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme,
tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron
tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä
myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä
näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun
toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.
Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset
kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä
puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme
pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan
paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde
kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin
kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu
nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön
tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä;
mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.
Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana.
Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla
-- uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin
elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa
vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta
makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme
huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä
kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut
ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri
olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että
istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista
varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut
unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt
masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä
(vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.
Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen
muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän
ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä
loukkaavimpaan sanatulvaan.
"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi:
"on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi
niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi,
aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama
pikkumainen saituus, _cette lenteur d'hébeté qui me fait rager_ --
ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä
varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on
vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan
ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."
Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi;
mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "_Quel
lourdeau!_ Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla;
suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. _Lourdeau_, rakas
veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole
sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään
minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen,
jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi
hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas"
-- tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin -- "on yksi
huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän
herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin,
sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on
jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan
minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut
korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka
äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta
kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole
vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana --
enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en
liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."
Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja
näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä
pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä
ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria
vasten suuta.
Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan
ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä
Jumalalta itseltään!"
"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"
"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.
Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi,
yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"
"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.
"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.
"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä
pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa
katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee
tarpeen."
"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti
koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."
"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän
täytyy mennä ulos jonnekin."
"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.
"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman
äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille
antoi."
"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan,
jolla hän oli koko ajan esiintynyt.
"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku
elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa
kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös
ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä
aivan kuin pieni lapsi.
"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on
yksi pelkurikin talossa."
"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin
ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.
"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.
Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan
miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.
"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien.
"Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja
käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", -- samassa hän
leikki miekallaan.
Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni,
jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin
yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua.
Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut
kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin
kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei
puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske
kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi,
joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat
paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät
näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.
"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."
Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös,
niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan
pöydällä palaneet -- ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.
"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.
"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa,
"sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä
raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.
"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä
olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et
tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun
kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä
kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä
kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi -- joka, kuten kyllä
tiedät, on minuun rakastunut -- vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän
minusta kuin sinusta -- kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket
ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti
miekallaan sääntöjen mukaisesti.
Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat
kalskahtivat yhteen.
En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja
kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin,
oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän
ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä
lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi
lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he
hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä
toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin
itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa
hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän
olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi
sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin
nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti
tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa
kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun
hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen
toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli
vastustajan miekka hänet lävistänyt.
Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty
ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten
aivan liikkumatta.
"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.
"Se on aivan verinen", vastasin minä.
"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.
"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.
"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.
Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt
vähääkään.
"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."
"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:
"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.
"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian
myöhäistä; tulkaa järkiinne."
Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja
kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden,
teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"
Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään
ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan
ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin
vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi
juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.
Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta
tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä.
Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle
maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain
juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt
sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli
taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.
"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille
kaikille."
"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä
minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.
Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa
hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa",
sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta
sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin
itsellenikin.
"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla
sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille -- vanhan paroonin
istumasijalle takan ääreen -- ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.
Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.
"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."
Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa.
Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut,
ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä
salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka;
avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti
sisään.
"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.
"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa
niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."
Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan
häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle
sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.
"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta,
täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä
yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."
"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi,
mutta samalla varsin rohkeasti.
"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.
"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja --"
"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita,
asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä
kertoisin -- ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi
mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä --"
"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"
"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te
kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en
sitä saa."
"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi.
Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."
Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen
vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne
sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.
"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä
häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan.
Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen
teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen,
toiselle -- niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee -- ette
aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä
yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun
vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon
sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli?
Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on
syy?"
Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän
ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias
Jumala! -- Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on
tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä
voin kuulla kaikki."
"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut,
teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."
"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut
hulluksi! Ettekö voi olla ajattelematta _minua_?"
"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra
parkaani", huusin minä.
"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"
"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."
Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja
tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen
katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma",
sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen
vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun
osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan
miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä
asiaa, saa hän periä häpeää."
En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet
tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen
huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin
hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää
päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.
"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut --?" hän empi jatkaa.
"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä.
"Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."
"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.
"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa
nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin
estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä
tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan -- jos minä silloin olisin
voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä,
että hän nyt oli vaaraton."
En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat:
"Entäs parooni!"
"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.
"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.
"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän
tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."
"Toista?" kertasi hän.
"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein.
"Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.
Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En",
sanoi hän.
"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen
luokseen saliin; puhukaa hänelle -- sama mitä sanotte; antakaa hänelle
kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', -- ja jos Jumala teille
siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"
"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä
menen mieheni luo."
"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.
"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että
hän vapisi minun tähteni.
Niin me erosimme -- hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi
salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen.
Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä
vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa.
Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti
kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.
Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta.
Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän
oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa)
olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä
paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka
osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja
rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin
sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.
"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan,
että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."
"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään
puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän
vilpittömästi kiintyneen poikaani."
"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet
olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta
pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä
olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä
nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta.
Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin
lähden."
"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen
milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä,
että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin
hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."
"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei
tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen
asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt
toisen -- täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa
"poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte -- teidän täytyy tietää --
kuinka hän on kärsinyt -- kuinka hän on kärsinyt suhteestaan
vaimoonsa."
"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin
ärsytetty jalopeura.
"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä,
mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut
teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin
olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla
mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten,
pilkallisesti hänelle huomautellen -- niin, minun täytyy se sanoa,
herra parooni -- huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu
häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin
häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku
teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja
oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt
hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut
osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on
nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun
hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni
ensimmäisenä iltana."
Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta
ylös. "Jos tuo on vähänkään totta -- -- --" sanoi hän.
"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni
pidättääkseni häntä.
"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.
"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä
on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin
minä.
"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki
samanlaisen liikkeen aikoen nousta.
Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt
loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on
rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te
itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte
kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta
isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää
Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin,
täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea -- tuo rakas, jalomielinen,
onneton, hieno mies!"
"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi
lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua
väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä
(minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta
pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän
on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava
kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkin _hänen_
mieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo
puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä
ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko
ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen;
on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat
liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan
kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä
olen ollut tylsä ja tunteeton."
"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun
minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te
ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas
teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut
vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta
loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa
teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä
on todellakin poika!"
"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin -- minulla on kaksi poikaa."
Tein epätoivoisen liikkeen, joka vaikutti häneen; hän katsoi minuun
muuttunein ilmein. "Onko paljon pahempia asioita sanomatta?" kysyi hän
ja hänen äänensä vaipui, vaikka hän korotti sitä kysymystä
aloittaessaan.
"Paljonkin pahempia", vastasin minä. "Tänä yönä sanoi hän mr. Henrylle
näin: En ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua
parempana, enkä liioin ketään, joka ei yhä minua sinä pitäisi."
"En tahdo kuulla miniääni mitenkään moitittavan", huudahti hän, ja
siitä innosta, millä hän minut tässä keskeytti, päätin, ettei hänen
silmänsä ollutkaan ollut niin tylsä kuin olin luulotellut, ja ettei hän
niinkään ilman huolta ollut huomannut, miten rouvaa ahdisteltiin.
"En ajattele hänestä lausuttuja moitteita", huudahdin minä. "Niistä ei
ole kysymys. Nuo sanat sanottiin minun kuulteni mr. Henrylle, ja
ellette te sitä vielä pidä kyllin selvinä, niin saatte kuulla
seuraavat: 'Vaimosi, joka on minuun rakastunut'."
"Ovatko he taistelleet?" kysyi hän.
Minä nyökkäsin.
"Minun täytyy rientää heidän luoksensa", sanoi hän ja aikoi jälleen
nousta sängystä.
"Ei, ei!" huudahdin minä ja ojensin käteni häntä kohden.
"Te ette sitä ymmärrä", sanoi hän; "nuo olivat vaarallisia sanoja."
"Eikö teille ensinkään tahdo selvitä, mitä on tapahtunut, lordi hyvä?"
kysyin minä.
Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.
Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin
minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa,
jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota
kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä,
älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne -- ajatelkaa häntä! Se on
oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna.
Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen
vanhukselle?' -- niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä
minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."
"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli
jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa,
mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät
kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se
tapahtui?"
"Pensaistossa", sanoin minä.
"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot
rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.
"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."
"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja
katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."
"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.
"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä
se on?"
Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.
"Salakuljettajia", sanoi parooni. "Juokse heti tuonne alas, Mackellar,
ja sammuta kynttilät. Minä pukeudun sillä välin, ja teidän palattuanne
voimme keskustella, mikä olisi parasta."
Kompuroin rappuja alas ja ulos pihalle. Jokseenkin kaukaa saattoi
huomata pensaistosta tunkeutuvan valoa pieninä hajanaisina kirkkaina
pilkkuina; niin pimeänä yönä se voi näkyä peninkulmain päähän, ja minä
moitin omaa varomattomuuttani. Mutta kuinka paljon suuremmassa määrässä
sen teinkään tultuani paikalle! Toinen kynttilänjaloista oli kumossa,
kynttilä sammuksissa.
Toinen seisoi vielä ja paloi tasaisesti heittäen leveän valoväikkeen
yli routaisen maan. Kaikki mitä oli sen piirissä näkyi sitä ympäröivän
sankan pimeyden vuoksi selvemmin kuin päivällä. Keskellä oli veritäpliä
ja hiukan kauempana mr. Henryn hopeakahvainen miekka; mutta kaatuneesta
ei näkynyt jälkeäkään. Sydämeni jyskytti kylkiluita vasten ja hiukset
päälaellani kohosivat pystyyn, kun siinä seisoin ja tuijotin -- niin
omituinen oli näky, niin kammottava se pelko, jonka se synnytti.
Katselin oikeaan ja vasempaan; maa oli aivan roudassa, siitä ei voinut
saada mitään selkoa. Seisoin kuunnellen, kunnes korviini alkoi koskea;
tunsin yön pimeyden lepäävän ympärilläni sameana ja äänetönnä, aivan
kuin olisin seisonut isossa, tyhjässä kirkossa. Ei ainoatakaan
aallonlyöntiä kuulunut mereltä; oli kuin olisi voinut kuulla
nuppineulan putoamisen peninkulman päähän.
Puhalsin kynttilän sammuksiin, ja pimeys valahti nokimustana
ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin seisonut tuhansien
näkymättöminä vilisevien olentojen seassa, ja minä lähdin takaisin
taloon pää rinnalle painuneena. Joka hetki minä arasti säpsähdin,
aavistellen pahaa milloin siellä, milloin täällä. Ovella seisoi
ihminen; se liikkui minua kohti, ja minä olin kiljaista pelosta,
ennenkuin tunsin sen rouvaksi.
"Oletteko kertonut hänelle asiasta", kysyi hän.
"Hän minut lähetti katsomaan", sanoin minä. "Se on poissa. Mutta miksi
te siinä seisotte?"
"Se on poissa!" toisti hän. "Mikä on poissa?"
"Ruumis", vastasin minä. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Poissa?" sanoi hän. "Te ette varmaankaan katsonut tarkemmin. Mennään
sinne takaisin."
"Siellä ei ole enää valoa", sanoin minä. "Minä en uskalla."
"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, -- niin
kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."
Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle
paikalle.
"Varokaa verta", sanoin minä.
"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.
"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan
sokea."
"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.
Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan
veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi
tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä
ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja
puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen
joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.
"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten
ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."
"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella
yrittänytkään."
"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.
Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva",
huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin
näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä?
Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."
"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa",
sanoi hän.
Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka
jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka
ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.
"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.
"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.
"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.
"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.
Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa --
omituinen kantamus juuri hänelle -- sai hän uuden ajatuksen.
"Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.
"Annetaan lordin ratkaista se asia", sanoin minä.
Lordi oli melkein valmiiksi pukeutunut, kun astuin sisään. Hän rypisti
otsaansa kuullessaan kertomukseni. "Salakuljettajat", sanoi hän. "Mutta
elävänäkö vai kuolleena."
"Minusta hän näytti --" aloin minä, mutta pysähdyin, kun en saanut
aikomaani sanaa sanotuksi.
"Niinpä kyllä; mutta te voitte hyvinkin erehtyä. Miksi olisivat he
hänet mukaansa ottaneet, ellei hän ollut elossa?" kysyi hän. "On kyllä
syytä toivoa. Meidän täytyy sanoa hänen matkustaneen -- kuten hän
tulikin -- sitä millään tavoin edeltäpäin ilmoittamatta. Meidän täytyy
välttää juoruhälinää."
Huomasin, että hänkin, kuten me muut, oli alkanut ajatella talon
asemaa. Nyt, kun kaikki perheen elossa olevat jäsenet olivat
syövyttävän surun vallassa, oli omituista havaita, kuinka meidän
huomiomme kiintyi perheen käsitteeseen sellaisenaan ja miten me pyrimme
pitämään yllä tyhjää ulkokuorta, sen kunniaa; eivätkä sitä tehneet
yksin Durrisdeerit, vaan vieläpä heidän palvelijansakin.
"Sanotaanko se mr. Henrylle?" kysyin minä.
"Minä mietin asiaa", sanoi hän. "Nyt minä ensinnä menen sisään häntä
katsomaan; sitten menemme yhdessä tutkimaan pensaikkoa ja harkitsemme
asiaa."
Menimme alas saliin. Mr. Henry istui kuin kiveenhakattuna pöydän luona
pää käden varassa. Rouva seisoi hänen takanaan, käsi suun edessä; oli
ilmeistä, ettei hän voinut saada miestään tuosta tilasta heräämään.
Lordi meni lujin askelin poikaansa kohti; hänen kasvojensa ilme näytti
minusta kiinteältä ja samalla hiukan kylmältä. Päästyään aivan hänen
luoksensa hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi: "Poikani!"
Katkonaisesti, tukahdutetusti huudahtaen mr. Henry hypähti ylös ja
vaipui isänsä rinnoille nyyhkyttäen ja itkien -- sydäntäsärkevin näky,
mitä olla voi. "Voi isä", huusi hän, "tiedäthän, että minä hänestä
pidin; tiedäthän, että minä alun alkaen hänestä pidin; olisin voinut
mennä kuolemaan hänen edestänsä -- sen tiedät! Olisin antanut henkeni
hänen ja sinun tähden. Voi, sano, että sen tiedät! Voi, sano, että voit
antaa minulle anteeksi. Voi, isä, mitä olen tehnyt, -- mitä olen
tehnyt! Ja me, me leikimme pieninä yhdessä!"
Hän itki ja nyyhkytti ja hyväili vanhusta, pitäen häntä kaulasta aivan
kuin pieni lapsi, joka on peloissaan.
Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen
nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi
hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin
anteeksi minulle! Ei miehellesi -- minä olen vain hävittänyt sinun
elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry
Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja
hyvä. Hän se on -- poikanen, joka leikki kanssani muinoin -- voi,
voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"
Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä
katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka
todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi
minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.
"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä,
Mackellar."
Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan
pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin
kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina
viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri.
Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti.
Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän
elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli
veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin
maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä,
miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä
tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin
yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut,
ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää
veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että
kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.
Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme
lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen
puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme
nähneet mitään.
"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme
toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."
Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme
kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta
huomasimme, että oli tullut rankkasade.
Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen
reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä
neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään.
Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa,
vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai
kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä,
mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli
tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää
tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta
asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin,
koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen
riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se
auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.
Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti
noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet
salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut
mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös,
kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.
Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli
epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo
suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä
aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka
tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti
sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään
vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet
olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä
aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin
hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli
jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa
aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen
laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen,
josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan,
ennenkuin suurena tilinteonpäivänä -- sellaiseen päätökseen, että hän
vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja
tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada
selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa
keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.
Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä
hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua,
jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian
sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä
kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun
tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia
papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas
ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti
aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois.
Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin
mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä
vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.
Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen
ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja
huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä
matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani,
ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja
maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen
Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli
suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään
tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat
hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi
tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin
sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja
laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa
hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja
katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta
ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä,
että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria
(elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.
Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut
tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen
kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat
katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi
kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa;
ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli
epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin
muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen.
Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin
kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen,
vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti
olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti
kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan
vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin
joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He
kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki,
että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan
viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset
pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät
tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja
pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin
laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen.
Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta
kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä,
minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän
kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen
sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen
ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä
itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin
syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.