Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin
vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain
sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen
nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä
synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä,
enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon
perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin
sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te
olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on
antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen
majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta
kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut)
ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu
sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian
nykyisestä tilasta.
Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme)
runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän
lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja
yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo
ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään,
että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on
annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja
mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin,
tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle,
enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka
ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen
kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä
olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä
suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi,
sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän
juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty
_lettre de cachet'lla_, ja on hän, joskin vapaalla jalalla,
menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis
rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen
lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr.
Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä
sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta
mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta
kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli
tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli
Intiaan matkustamisesta -- on mahdollista, että itse saan luvan
seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya -- mutta siihen
hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli
käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun:
pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä
luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman
tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja
kauniille rouva Durielle, ja olen
kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne
Francis Burke.
Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin:
kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri
Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan,
ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta
miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli
oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen
kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja
ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun
renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä,
mitä teimme.
Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja
alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä
salaperäisyyttä ei harjoitettu -- seudun salakuljetus tapahtui yhtä
paljon väkivalloin kuin viekkaudella -- niin opin pian tuntemaan
yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin
voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta,
sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en
tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista
tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten
seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle
haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä
syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse
sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat
aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä,
samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut,
tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli
pysytteleminen sängyssä useita päiviä -- seikka, joka paremmin kuin
mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.
Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna
sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua.
Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin
rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle
kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä
valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä
merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi
aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki
kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän
minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli
tulossa lähetti.
Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta -- jonne en koskaan ennen ollut
uskaltanut kiivetä -- ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa,
että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni
Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja
miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa
erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa
olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin
luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka,
mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi
käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään
kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja
pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.
Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman
itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa
taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut.
Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt
ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi
minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.
"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus,
"tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."
Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis
vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat,
pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan
tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei
ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet,
vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen
kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa
pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin
puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta
salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi
vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:
"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että
haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin
käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."
Nämä sanat saivat minut vapisemaan.
"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna
teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa
teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on
nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen
erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni
sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" -- hän osoitti paria
matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä
odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"
Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella,
aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit
maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo
oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä
seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan
taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa
kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.
Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi
minuun.
"Mitä nyt?" kysyi hän.
"Oletteko Ballantraen master?"
"Olen", vastasi hän, "ja te myöntänette, etten ole yrittänytkään pettää
viekasta Mackellaria?"
"Mutta jumalan nimessä", huusin minä, "mitä te täältä haette? Palatkaa
ajoissa takaisin!"
"Kiitos vain", sanoi hän. "Teidän herranne on niin tahtonut, enkä minä.
Mutta kun hän kerran on valinnut, niin saa myöskin sietää seuraukset,
samoin te. Ottakaa nyt tavarani ylös, olettehan asettanut ne selvään
suohon. Tehkää mitä olen tehtäväksenne antanut."
Mutta minä en aikonut enää häntä totella, menin aivan hänen luokseen ja
sanoin: "Ellette voi kääntyä, vaikka varmaa on että asiain näin ollen
jokainen kristitty, jokainen kunnon mies empisi tulla --"
"Kuinka imartelevia puheenparsia", keskeytti hän.
"Ellei mikään saa teitä kääntymään takaisin", jatkoin minä, "tulee
teidän ainakin noudattaa jonkinlaista soveliaisuutta. Odottakaa tässä
tavaroinenne, niin minä menen edeltäpäin ilmoittamaan tulostanne.
Isänne on vanha mies..." minä en tiennyt miten jatkaa, "niin,
soveliaisuutta on noudatettava."
"Tietysti, tietysti", sanoi hän. "Tämä Mackellar näkyy voittavan, kun
oppii hänet lähemmin tuntemaan. Mutta kuulkaahan nyt, hyvä mies, ja
pankaa se päähänne kerta kaikkiaan -- teidän kaunopuheisuutenne vuotaa
hukkaan. Minä seuraan horjahtamatta omaa tietäni."
"Vai niin?" minä sanoin. "Sitten täytyy koettaa muuta keinoa!"
Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti
vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen
nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari
askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa,
että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella,
hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja
ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen
jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin
kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen
ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.
"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.
"Hän?" kysyi mr. Henry.
"Niin, juuri hän", vastasin minä.
"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa.
Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"
Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin
miksi.
"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"
"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."
"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.
Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja
keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen
astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että
voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.
"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut
takaisin."
"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla
nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni,
mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin
kuin voin."
"_Minunko_ huoneessani vai _sinun?_ Kummanko olisit sanonut?"
tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen.
Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon
kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä
Durrisdeerin uuninnurkassa."
"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät
varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."
"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten
jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään
puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan
hänen matkatavaransa taloon.
Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn
vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.
"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle
suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne
olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa;
oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" -- hän painosti viimeistä
sanaa.
Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu
huomautus uudelle vieraalle; mutta _hän_ oli niin pirullisen hävytön,
että käänsi sen päinvastaiseksi.
"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?"
kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.
Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta
suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä
siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin
pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli
pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa
sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin
omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin
huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle.
Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten
olemaan pitemmän ajan poissa salista.
Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu
tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja
laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan
jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen
masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä
huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla.
Hän hypähti seisaalleen.
"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi
hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan
halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."
Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani,
kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle
paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä.
Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten,
hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka
kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän
toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni
todellakin hämmästyneenä.
Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei
yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta
puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka
itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan
ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli
se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä
synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian
aikana teki -- joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli
ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä
huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin
aikoihin -- kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea,
ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan
silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä
palvellessaan.
Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.
"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.
"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja
sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa --
kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.
Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian
aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että
rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän
sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui
veljelle.
Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni
pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.
"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein
ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte
tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä -- hänen isänsä
huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."
"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää
häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut
pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä
tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me
pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."
Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja
olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs
lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä
kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten
ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin
synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä
tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian
ja taputti veljeänsä olkapäähän.
"No, no, _Harry poika_", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan,
jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi
on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja
minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun
istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."
"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin
tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet
ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi
hänen kaltaisekseen pahassakin."
"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.
"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti
niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut
itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen
saat; tyydy siis siihen."
"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr.
Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.
Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin,
ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä
tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen
erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti
omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja
jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse
olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen
selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä
perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää
sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden
kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen
peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama
seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä
hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta
sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä
pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.
Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen
vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi
sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein
uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin
hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän
taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan
itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä
oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua
kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle,
aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla
todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitä _minä_ kärsin, ei ansaitse
lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa
vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn
kärsimyksiä kohtaan.
Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän
muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä,
joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä
pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan
hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan
vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut,
kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu
käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä
nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan
pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä
mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta
tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat
kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että
masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa,
arvonimensä ja perintönsä.
"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.
Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti
ja ynseästi: "En."
"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo
toinen liikuttavan hellästi.
Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko
siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti
siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä
nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.
Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin
kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta.
Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt
arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä
luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi
pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten,
hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra -- missä oli nyt koko
hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari
taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä
rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin
kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu
aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi
samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi
heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara,
jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin")
olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä
ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä
alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.
Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain
syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan
kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta,
voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää,
että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika
paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki
häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää
miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä
enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki
niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän
masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi
ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa
ja vauhtia omien keinojensa laadusta.
Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten
sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti,
mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti
sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun
olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa
ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi
hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin
hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä
pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan
kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle,
että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi
huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista
minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa
rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä
olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.
Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti
uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin
koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti
puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen
varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus -- joka oli
luvannut palkinnon hänen päästään -- oli vaipunut syvään uneen. En
tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa
pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä
pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi
julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin
melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn.
Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja
koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt
kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen
tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta -- kuten minä
suutuksissani tapasin sanoa -- eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta
hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä
tervetulleena kuin mr. Henry -- jota kohdannut vanha viha ei vielä
ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota
salakuljettajat uhkailivat.
Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron
nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija
lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan
salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä,
joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli
ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään
mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen
nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt,
kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä
maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä
tapaamatta.
Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui
hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli
minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän
hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas,
joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä.
Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin
lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan --
kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen
saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti
kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin
rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua
siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle
laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne).
Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta
roskaväkeä.
Mutta minä ennätän liian kauas. Eräänä päivänä niihin aikoihin, jolloin
Jessie juuri oli alkanut häntä vaaniskella, tuli master luokseni
konttoriin ja sanoi tavallista kohteliaammalla äänellä: "Kuulkaapa, mr.
Mackellar, täällä juoksentelee inhoittavan ilkeä vaimoihminen. Minä en
itse juuri voi asiaa auttaa ja tulen sen vuoksi luoksenne. Olkaa hyvä
ja ottakaa se huoleksenne; on annettava ankara määräys, että talonväki
ajaa naikkosen tiehensä."
"Mr. Bally", sanoin minä hiukan vavisten, "voitte itse pitää huolta
likaisista asioistanne."
Hän ei vastannut mitään, meni vain menojaan.
Pian sen jälkeen tuli mr. Henry. "Mitä minun pitää kuulla!" huusi hän.
"Tämä kaikki ei näytä riittävän, te lisäätte vielä taakkaani. Nyt te
olette loukannut mr. Ballya."
"Armollisella luvallanne, mr. Henry", sanoin minä, "oli se hän, joka
loukkasi minua, karkeastikin mielestäni. Mutta ehkä en ottanut huomioon
teidän asemaanne puhuessani hänelle, ja jos se on teidän mielipiteenne
kuultuanne, mitä on tapahtunut, niin sanokaa vain sana ja minä
tottelen. Teidän tähtenne sen teen, olkoonpa että se olisi synti,
Jumala paratkoon." Sitten minä kerroin hänelle tapahtuman.
Mr. Henry hymyili itsekseen; kamalampaa hymyä en ole koskaan nähnyt.
"Te teitte aivan oikein", sanoi hän. "Hän saa nauttia rakkaan Jessie
Browninsa sakkaan asti." Sitten hän avasi ikkunan, nähtyään masterin
ulkona ja huusi tätä -- mr. Ballyksi hän häntä nimitti -- tulemaan
sisään hiukan juttelemaan.
Kun kiusaajamme oli tullut sisään ja sulkenut oven jälkeensä -- hän
hymyili minulle, aivan kuin ajatellen, että minä nyt saisin nöyrtyä --,
sanoi mr. Henry. "James, sinä valitit mr. Mackellarin käytöstä;
valituksesi olen nyt tutkinut. Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että
aina uskon hänen puheeseensa enemmän kuin sinun; mehän olemme nyt
täällä yksin ja minä aion käyttää samaa vapaata puhetapaa kuin sinäkin.
Mr. Mackellar on mies, jota pidän arvossa, ja niin kauan kuin olet
tässä talossa, saat luvan välttää yhteentörmäyksiä tämän miehen kanssa,
jota minä aion tukea, maksakoon se sitten mitä hyvänsä minulle ja
omaisilleni. Mitä tulee hänelle selittämääsi asiaan, niin voit itse
poistaa julmuutesi jäljet; ketään palvelijoistani et saa millään
tavalla vaivata siinä asiassa."
"Isäni palvelijoita kai tarkoitit", sanoi master.
"Mene ja juttele hänelle tämä asia", sanoi mr. Henry.
Masterin kasvot kävivät aivan kalpeiksi. Hän osoitti minua sormellaan.
"Minä vaadin, että tuo mies erotetaan", sanoi hän.
"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.
"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.
"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr.
Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään
minuun iskeä."
"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.
"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.
"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun
lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."
"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli
master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli
silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota
seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt
arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain
aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin
vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr.
Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti
ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat
muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain
siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi
jotain huvia -- sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.
Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän
teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies
sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui
(kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa
oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.
"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään,
jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan
yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin,
kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni.
On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen
morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia
ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka
toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa,
että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia -- kaikki
tavallisia sotamiehiä -- virittävän tuollaisen laulun, ja niistä
kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen
tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä
paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin
saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän
alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat
olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla
tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä
muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): --
Puen ylleni punaisen hamehen,
käyn kerjäten luo oman sulhasen,
saa luulla muut minun kuollehen,
luo Willyni käyn minä pois, käyn pois...
Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi.
Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana
nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä
ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja
kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi,
kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas
näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat
pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan
aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni
vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että
tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella,
ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää
liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu
oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut
iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui
siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti.
Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja
meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja
astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen
viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella
äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota
aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun
kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun
tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman
kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi
huoneeseensa.
Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss
Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili
tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan,
oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen
isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet
kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä
vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja
masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä
päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan
pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista
yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän
tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko
katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin
minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää
laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän,
hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille,
mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa,
kaihoisessa onnentunteessa.
Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja
kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin
vapauduimme tuskistamme.
Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa
tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän
suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de
Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa
hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille
perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni
aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin
vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi
poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän
pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten
suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan
olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin
tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään
pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon
vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille
kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla,
häpeällisillä väreillä.
"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos
minulla joskus on sellainen."
"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.
"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän
suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni,
jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta
erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla
tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla
molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä _minä_ olen tehnyt ja
mitä _hän_. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."
En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin
vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden
rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä
sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se
vähentää jaloutesi arvoa."
"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen
tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään
jalomielisyydestä."
"Vieraitten läsnäollessa...", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa
tilassa.
"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on
minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi
kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa,
jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."
Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master
taas olisi ollut varuillaan.
"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski
kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"
Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan
epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.
Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala
melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka
ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi;
jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle.
Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen
täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet
mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä
Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se
siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan
onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden
johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta.
Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.
Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys
hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi
tulla ilmi.
Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka
huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen
turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli
menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa
arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä
pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."
"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen
ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin
täysissä juhlatamineissa.
"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti
laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja
niin luulimme mekin."
Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr.
Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen
hänelle.
"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän
on täällä?" huokasi mr. Henry.
"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu
hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa?
Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin
levollisesti kulkea missä hyvänsä."
"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan
levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin
masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä
puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle --
nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli.
Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä --
Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi
vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan.
Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.
"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar",
sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä
päivällisen aikaan."
Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin
tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän
toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.
"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse
tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin
tekin."
"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan
kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit
ulossuljettu."
Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.
"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen
näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu,
mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."
"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien
kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän
käyttäytyi kovin lapsimaisesti.
"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen
vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" -- hän avasi
kirjeen --: "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille
herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr.
Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut
tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon,
jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin
kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä
suosiossa kuin tekin."
"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen
kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.
"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään.
"Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni,
suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin
pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu.
Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät
muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain
järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin
tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä",
jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi --
"olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen
johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se
perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne.
Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi
salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on
voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse
puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä
viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer
olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.
Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta
hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn
itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin
henkeä.
"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.
"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan,
joskaan ei aivan varmasti.
"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi
ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.
Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.
"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni
kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen
poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin
kiinni.
"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain
sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."
Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen
paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui
puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.
"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein
ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin
sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan
turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme
armollisen kuninkaan maljan."
Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta
puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen
persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä
riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen
suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun
käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria
kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa
jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi
tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka
tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?
Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään
toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet
ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan.
Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut
puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta --
joka on toimiva voima -- kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja
tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa)
vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan
laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle
sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta
hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin
sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen
anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin
juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet
tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän
välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat
lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta
saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta
sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin
varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en,
on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä
parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten
koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua,
että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi
minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella
tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään
erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja
tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme
menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen
edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn
ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen
koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.
Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen
minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757
(jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea,
takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi
härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä.
Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä,
kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja
hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme
erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa
kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina.
Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master
kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen
pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä
yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja
sanoin:
"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."
"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta.
Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään -- kaikkein
vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani
on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi
tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he
sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa
minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua
ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja
kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin,
Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on
keksittävä. Minä olen kärsivällinen -- liiaksikin -- liiaksikin. Minä
alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut
tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."
"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause
sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut
ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.