Mr. Henryn kärsimykset.
Voi helposti arvata, missä seikkailujensa osissa majuri etupäässä
viivähti. Jos olisimme saaneet tietää kaikki, olisi hänen
lähettitoimensa luultavasti päättynyt aivan toisin; nyt hän kosketteli
verrattain vähän merirosvolaivaa. Minä en myöskään kuullut hänen
kertomuksensa loppua, sillä mr. Henry, joka oli hetkisen istunut
ajatuksissaan, nousi ylös, pyysi majurilta anteeksi, että hänellä oli
välttämättömiä tehtäviä, ja pyysi minua mukanaan konttoriin.
Päästyään sinne ei hän enää koettanutkaan salata liikutustaan; hän
käveli edestakaisin lattialla, kasvot rypyssä tavantakaa pyyhkien
kädellään otsaansa.
"Meillä on jotain järjestettävää", sai hän vihdoin sanotuksi, mutta
keskeytti sitten puheensa, sanoi, että meidän piti saada jotain
juotavaa ja lähetti hakemaan pullon parasta viiniä. Tämä ei ollut
lainkaan hänen tapaistaan, ei myöskään se, että hän viinin tultua
kulautteli sitä lasin toisensa perästä, ollenkaan välittämättä
ulkonaisesta soveliaisuudesta. Juominen kumminkin rauhoitti häntä.
"Te tuskin hämmästynette, Mackellar", aloitti hän, "kuullessanne, että
veljeni -- joka kaikkien meidän iloksemme kuuluu olevan hyvässä
turvassa -- tarvitsee jonkun määrän rahoja."
Minä vastasin sen kyllä aavistaneeni, mutta ettei nyt ollut mikään
erittäin sovelias aika, sillä kassassamme ei ollut paljoa.
"Minulla on", sanoi hän, "hypoteekkirahoja."
Minä muistutin niiden kuuluvan rouvalle.
"Siitä minä kyllä teen tilin vaimolleni", vastasi hän kiivaasti.
"Niin, mutta silloin meillä on hypoteekki vaivoinamme", väitin minä.
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "siitä asiasta juuri halusin haastella
kanssanne."
Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois
oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä
olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin
aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän
yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin
minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta",
huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."
"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta
nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin,
sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä
talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti
synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän
sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään
saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran
nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."
"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.
Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain
sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista
puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi
kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen
pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: --
"Rakas Jaakoppi" -- niin hän alkaa! huudahti hän -- "Rakas Jaakoppi,
muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä
olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se
riittää." -- "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun
ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä
olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa!
Mutta sitä minä en siedä", -- hän käveli edestakaisin lattialla --
"minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää
Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän
tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle
mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt
tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse:
'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko
se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis
lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä
muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi
ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada
kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki -- kaikki; hän saa sen. Hänellä
cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä
pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän
täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä
huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän
pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin
sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."
En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun
voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi
itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme,
laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin
kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja
vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.
Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti
seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän
varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman
arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut
esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja
kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan
viittaansa.
"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo
summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."
"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta,
mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.
"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle
vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään
hyvää?"
"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on
lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja
kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten
hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.
"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa
häneltä mitään hyvää."
"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne,
hyvä mies", sanoi majuri.
Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti.
Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen
suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis,
koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän,
viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään
perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa
skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu
Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä",
huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa
killinkiä."
Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut
minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten
jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi
kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi
liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä
jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat
kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen
rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi
esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä
odotteli.
Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli
siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa
vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten
jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.
Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun
poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan
suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut
entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän
esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon
useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää
oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa.
Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta
niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva
oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä
hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle
uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin
kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun
tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen
muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta.
Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina
esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän
tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli
syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää
teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata
tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä
kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman
huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään
puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä
suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli
solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma;
mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää
ihmettelyä.
Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä
mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa
pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä
vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin
lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan
uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä
pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri
ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään
empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi
joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa.
Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin;
tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta
jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin -- se synnytti äänekästä
paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen
hereille --, ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka
Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.
Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli
seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä
aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen
ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn
puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli
ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat
varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on
epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr.
Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän
hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat
muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes
Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.
Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin
muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen
huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin
pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa
hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole
koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä
yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä
syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen
eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi
pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin
päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla
tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi
veripunaiseksi.
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei
minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää
ainoata hauskuuttani. Minä en _tahdo_ enää tietää tuosta häpeällisestä
säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen
esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."
"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.
"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"
"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja
lähti samassa pois.
Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden
luo -- minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn
siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa;
hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa
hänellä oli hyvin ruma ilme.
"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei
saa enää jatkua."
"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He
pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä
säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta
myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten,
"minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."
"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."
"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.
Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta,
tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa,
riensin sinne ja koputin.
Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte,
mr. Mackellar?" kysyi hän.
"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan
ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua
liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että
voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että
voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on
ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"
"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.
"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen
viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin
minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa
hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin
tyhmä pitääkseen asian salassa!"
"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei
tilamme kykene!"
"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä.
"Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä
lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni
saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."
"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten
niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä
ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen
kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen),
mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin
ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä
jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette
huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."
"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin
minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.
"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."
Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin
tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta
ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin
näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan
vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa
saanut tänään aika tavalla tehdyksi."
Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa
sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis
kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä
olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän
kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun
masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan
kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr.
Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä
muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry
tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona
se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä
syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi.
Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut
olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että
isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan,
jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen
unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli
ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat
näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme
seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi
hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen
ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä
hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä
luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan
nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut,
saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä
varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut
väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle -- mutta
että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle
kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen
miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt
intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon
järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä
ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi
jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon
naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se
huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme
molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä -- äitini näet
varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi
yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen -- mutta minä en ole koskaan
erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista
sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea,
niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi
vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut
onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia.
Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi
rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen
kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka
minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen
lähetin käynnin jälkeen.
_Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille_.
Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.