Masterin vaellukset.
(Ritari de Burken muistelmista.)
... Lienee melkein turhaa huomauttaa, että lähdin Ruthvenista paljon
tyytyväisempänä kuin olin sinne tullut. Mutta miten olikaan, eksyinkö
tieltä tuossa autiossa seudussa, vai toveriniko eksyivät minusta, joka
tapauksessa huomasin olevani aivan yksin. Asema oli kovin epämukava;
minä en ollenkaan tuntenut tuota kammottavaa maata enkä sen villiä
kansaa, ja viimeisten tapausten vuoksi, prinssin luopuessa
sodankäynnistä, olimme me irlantilaiset joutuneet pahempaan huutoon
kuin koskaan ennen. Juuri hautoessani niitä vähäisiä pelastuksen
toiveita, jotka minulla saattoi olla, näin minä kukkulalla toisen
ratsumiehen, jota ensin luulin aaveeksi, sillä sotajoukossa oli
yleiseen kerrottu hänen kaatuneen ensi rivissä Cullodenin luona. Se oli
Ballantraen master, lordi Durrisdeerin poika, nuori aatelismies,
harvinaisen urhea ja lahjakas, jonka luonto oli varustanut yhtä hyvin
hovin saleja kuin taistelukenttää kaunistamaan. Kohtauksemme oli meille
molemmille sitäkin tervetulleempi, kun hän oli yksi niistä harvoista
skotlantilaisista, jotka olivat esiintyneet huomaavaisesti meitä
irlantilaisia kohtaan, ja koska hän nyt voi olla minulle suureksi
avuksi auttamalla minua pakoon. Mutta erityisen ystävyytemme perustana
oli seikka, joka romanttisuudessaan vetää vertoja jollekin
Arthur-kuninkaasta kerrotulle tarinalle.
Se tapahtui pakomme toisena päivänä. Yön me olimme nukkuneet sateessa
eräällä vuoren rinteellä. Samaa matkaa kanssamme kulki eräs Appinin
mies, Alan Black Stewart (tai joku sentapainen [Eiköpä tämä liene Alan
_Breck_ Stewart, josta sittemmin kansan suussa tuli Appinin murhamies?
Ritarimme on usein kovin huono muistamaan nimiä. Mackellarin muist.],
minä tapasin hänet jälkeenpäin Ranskassa), joka katseli karsaasti
toveriani. He vaihtoivat varsin epäkohteliaita lauseita ja Stewart
vaati masteria astumaan alas ja ratkaisemaan asian.
"Ei, herra Stewart", vastasi master, "asian näin ollen minä mieluummin
ratsastan kilpaa kanssanne", ja samassa hän kannusti hevostaan.
Stewart pyrki perässämme, lapsellisesti kyllä, yli peninkulman. Minä en
voinut pidättää nauruani, kun vihdoin käännyin katsomaan ja näin hänen
pysähtyneen jollekin mäelle kädet kupeissa, halkeamaisillaan
hengästymisestä.
"Mutta sittenkään", täytyi minun sanoa toverilleni, "en tahtoisi
koskaan sallia miehen laukata jäljessäni niin kunnianarvoisessa
tarkoituksessa, saamatta toivettaan täytetyksi. Tuo oli hyvää pilaa,
mutta haiskahtaa hiukan pelkuruudelta."
Hän rypisti otsaansa minulle. "Minulla on kyllä tekemistä", sanoi hän,
"kun otan vaivoikseni vihatuimman miehen Skotlannissa; puhukoon se
rohkeuteni puolesta."
"Minäpä voin, jumal'auta, näyttää teille yhden vielä vihatumman",
sanoin minä. "Ja jollette seuraani hyväksy, niin 'ottakaa vaivoiksenne'
joku muu."
"Majuri Burke", sanoi hän, "välttäkäämme kinaa. Siinä tarkoituksessa
minä ilmoitan teille, että olen yhtä herkkätuntoinen kuin kuka muu
tahansa."
"En minä enempää siedä kuin tekään", vastasin. "Sen sanon suoraan."
"Tällä tavalla", sanoi hän, "ei asia voi jatkua. Minä ehdotan, että
paikalla teemme jommankumman: joko sieppaamme puukkomme ja päätämme
asian tai teemme lujan liiton auttaa toisiamme kaikessa."
"Kuten veljekset?" virkoin minä.
"Niin tyhmästi en sanonut", vastasi hän. "Minulla itselläni on veli,
enkä minä laske häntä minkään arvoiseksi. Mutta jos puskemme yhteen
olkapäät tällä pakoretkellä, niin uskalletaan olla oma itsemme, kuin
oltaisiin villejä, ja vannokaamme kumpainenkin, ettei vihastuta eikä
hyljätä toisiamme. Minä olen sangen paha mies pohjaltani, ja minusta
tuntuu väsyttävältä aina näyttää hyveikkäältä."
"Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.
"Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä
tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"
"Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta
ratkaista se rahan heitolla."
Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin
ihmeelliseltä kuin se voikin näyttää, kun on kysymys kahdesta
jalosukuisesta herrasta, heitimme me puoli kruunua ilmaan (kuten pari
entisajan ritaria), nähdäksemme pitikö meidän pistää toisemme
kuoliaiksi vai tehdä särkymätön ystävyysliitto. Romantisempaa tapausta
tuskin lienee sattunut, ja tämä on yksi niistä muistiinpanojeni
kohdista, jotka osoittavat että Homeroksen ja runoilijain kertomukset
ovat tosia vielä meidän päivinämme -- ainakin kun on puhe jaloista,
hienoista miehistä. Päätökseksi tuli, että meidän oli tehtävä rauha, ja
me löimme kättä sovinnon merkiksi. Nyt selitti toverini, mikä tarkoitus
oli Stewartin jättämisellä, ja täytyy tunnustaa, että hänen poliittinen
älynsä sai siitä kunniaa. Huhu Ballantraen kuolemasta oli hänelle
suureksi avuksi, joten se, että Stewart oli hänet tuntenut, oli
vaarallista. Sentähden oli hän sopivimmalla tavalla pitänyt huolta
siitä, että Stewart oli asiasta hiiskumatta. "Alan Black, näes", sanoi
hän, "on niin turhamainen, että jättää kertomatta sellaisen jutun
itsestänsä."
Iltapuolella tulimme sen lahdelman rannoille, joka oli matkamme määrä;
alus oli sinne juuri ankkuroitunut. Se oli _Sainte-Marie-des-Anges_
Havre de Grace'ista. Tilattuamme merkeillä veneen kysyi master tunsinko
kapteenia. Kerroin, että hän oli maanmiehiäni, aivan virheetön kunnon
mies, mutta jossain määrin pelokas.
"Sama se", sanoi hän. "Totuuden hän sittenkin saa tietää."
Totuutta tappelustako hän tarkoitti? kysyin minä. Siliä jos kapteeni
saisi vähänkin vihiä sotajoukon hajaantumisesta, niin hän varmaankin
heti nostaisi ankkurin.
"Entäs sitten!" hän vastasi, "eihän nyt kuitenkaan enää auta tapella."
"Hyvä mies", sanoin minä, "ei nyt ole puhe tappelemisesta. Mutta onhan
meidän ajateltava ystäviämme. He tulevat aivan kintereillämme; prinssi
itse on ehkä mukana, ja jos laiva on lähtenyt, voi suuri joukko
kallisarvoisia henkiä joutua vaaraan."
"On kapteenilla ja miehistölläkin henki, jos _siitä_ puhutaan", sanoi
Ballantrae.
Se oli pelkkää viisastelua, selitin minä, enkä halunnut kapteenille
mitään sanottavan. Niinpä sain Ballantraelta sen viisaan vastauksen,
jonka vuoksi olen koko keskustelun sellaisenaan kertonut (ja samalla
siksi, että minua on moitittu tästä _Sainte-Marie-des-Anges'in_
jutusta).
"Muista sopimustamme, Frank", sanoi hän. "Minulla ei ole valtaa
vastustella, jos sinä pidät suusi kiinni, mihin sinua kehoitankin,
mutta saman sopimuksen mukaan et sinä voi moittia, vaikka minä puhun
suuni puhtaaksi."
En voinut olla tälle nauramatta, vaikka vieläkin varoitin häntä
seurauksista.
"Minun puolestani saa seurata tuhannen pirua", sanoi tuo häikäilemätön
heittiö. "Minulla on tapana aina tehdä se, mikä minua miellyttää."
Kuten tiedetään, kävi ennustukseni toteen. Kohta kun kapteeni oli
kuullut asian oikean laidan, hän nosti ankkurin ja suuntasi merelle;
ennen auringon nousua olimme jo Great Minchissä.
Laiva oli vanha, ja laivuri, joskin mitä rehellisin (ja lisäksi
irlantilainen), kovin kelvoton. Tuuli puhalsi puuskittain ja meri kävi
ankarasti. Koko pitkänä päivänä ei meillä juuri ollut ruokahalua.
Menimme aikaisin ja jokseenkin alakuloisina levolle. Yön aikaan kääntyi
tuuli (aivan kuin meille opetukseksi) koilliseen ja muuttui
rajumyrskyksi. Meidät herätti myrskyn kamala mylvinä ja merimiesten
juoksu kannella. Luulin varmasti viime hetkemme tulleen ja pelkoni
nousi yli rajain, kun Ballantrae vielä pilkkaili rukouksiani.
Sellaisena hetkenä esiintyy mies, jolla on jonkinlaista uskontoa,
oikeassa valossaan, ja meille selviää (mitä meille jo pieninä
ollessamme opetettiin), kuinka vähän sopii luottaa maallisiin ystäviin;
olisin arvoton tunnustamaan uskontoani, poika, jos jättäisin tämän
erityisesti huomauttamatta. Kolme päivää me makasimme pimeässä
kajuutassa, yksi ainoa korppu nakerreltavanamme. Neljäntenä myrsky
vaimeni, mutta laiva oli menettänyt mastonsa ja mainingit heittelivät
sitä ankarasti. Kapteeni ei aavistanutkaan, minne olimme ajautuneet;
hän oli aivan kelvoton ammattiinsa, osasi vain ylistää pyhää neitsyttä,
mikä kyllä itsessään on erinomainen asia, mutta tuskin riittää laivan
ohjaamiseen. Ainoa toivomme oli, että jokin muu alus ottaisi meidät.
Jos se sattuisi olemaan englantilainen, ei onni olisi erittäin suopea
minulle ja masterille.
Viidennen ja kuudennen päivän me ajelehdimme avuttomina. Seitsemäntenä
saimme hiukan purjeita asetetuksi, mutta laiva oli täysissä
tamineissaankin huono purjehtija, niin että emme juuri voineet muuta
kuin purjehtia peräntakaista. Koko ajan me olimme ajautuneet lounaiseen
päin ja myrskyn kestäessä kaiketi hyvääkin vauhtia. Yhdeksäs aamu oli
kylmä ja pimeä; meri aaltoili ankarasti ja kaikki merkit ennustivat
pahaa säätä. Kovin iloisina me sen vuoksi näimme taivaanrannalla pienen
aluksen, joka suuntasi suoraan _Sainte-Marie'ta_ kohti. Mutta ilomme ei
kestänyt kauan, sillä kohta kun se oli luonamme ja sai venheen vesille,
hyppäsi sieltä esiin useita kammottavan näköisiä miehiä. Ne lauloivat
ja melusivat meihin päin soutaessaan, ja hyökkäsivät kannelle
paljastetut väkipuukot kourissaan ja kovasti kiroillen. Heidän
johtajansa oli inhottava kummitus, kasvut mustatut ja leukaparta
palmikolla. Hän oli kuuluisa merirosvo, nimeltä Teach. Hän polki
jalkaansa, ja mylvi hurjasti, että hänen nimensä oli Saatana ja laivaa
kutsuttiin Helvetiksi.
Hän käyttäytyi kuin lapsi, joka kiduttaa eläimiä tai kuten puolihullu
ihminen. Minua hän kovasti pelotti. Kuiskasin Ballantraelle rientäväni
tarjoutumaan merirosvolaivan palvelukseen, ja toivoin vain hartaasti,
että miehiä tarvittaisiin; hän hyväksyi tuumani nyökäyttämällä
päätänsä.
"Jumal'avita", sanoin minä kapteeni Teachille, "jos te olette Saatana,
niin tässä on perkele palvelukseenne."
Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain
asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun
taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan
lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä
menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai
joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin
älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta
kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua
muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni
vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien
kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut
sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni
käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin
kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen
minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi
Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä
niin kauan kuin nahkani oli ehjä.
Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain,
että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi
hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei
milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä,
ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa
meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että
voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan,
ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon,
sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan
tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä.
Teach hallitsi -- jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei
ole minkäänlaista järjestystä -- synnyttämänsä pelon avulla, ja minä
huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen
tuntenut Ranskan päärejä -- vieläpä ylämaan päällikköjäkin --, joiden
itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka
asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen
valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää,
Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä
lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin
siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle
ja väittää, ettei mitään -- eipä edes henkeään -- kannata voittaa tai
puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.
Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken,
mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa
mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.
"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.
"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä
aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä
hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi.
Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla
merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen
välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi
aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme
ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme
vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.
Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä
kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata
hänelle mitään apua.
"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."
Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa
meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja
esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs
hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä
ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja
laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan
keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti
alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja
kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.
"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."
Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä
en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi
omin käsin mustan lipun.
Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa
kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa
sotalaivaa."
Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa
rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin
monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me
röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa.
Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän
vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula
putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat
uskomattoman nopeasti _Saaran_ käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon
kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti
mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin
sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin
itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema
ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena
kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja
meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät
kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava
purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme
varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.
Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa
laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön
takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme
huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti!
helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta
kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan
hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä
pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin
leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput
alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa
oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui
hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä
päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä
kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi,
raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä
kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri
nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.
Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän.
"Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon
nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme
ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa,
varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti
hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet
merimiehet, oli hyvin harjaantunut.
"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi,
että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa
ymmärtänyt.
Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.
"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet
selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun
tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja!
Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä
koreasti kääntyi hyttiinsä.
"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä
harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee.
Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja
yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos
voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain
aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä
ja järkeä?"
Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti
olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat
samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli
majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja
niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja
lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae
pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen
vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta
luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja
pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen
kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli
melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää
hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin
naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja
jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen
järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.
"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä
otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas
pedon hyttiin.
"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi
majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en
ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti
kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten
kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.
Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka
tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi
me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja
ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.
Seuraavat kaksi-viisitoista kuukautta sivuutan nopeasti; me ristelimme
edelleen pohjoisella Atlantilla, otimme ruuan ja juoman ryöstämistämme
laivoista, ja saimme asiat yleensä luistamaan hyvin. Minä voin olla
varma siitä, ettei kellään ole halua lukea merirosvon muistelmia,
olkoonpa, että on rosvona niinkin vastenmielisesti kuin minä. Asiat
menivät nyt aivan toisin, kuten olimme toivoneetkin, ja Ballantrae jäi
minun suureksi ihmeekseni johtoon siitä päivästä ruveten, jolloin hän
siihen oli ryhtynyt. Voisi olla houkuttelevaa otaksua, että
jalosukuinen mies aina on etusijalla, ryövärienkin seassa; mutta minun
sukuni on joka puolelta yhtä hyvä kuin jonkun skotlantilaisen paroonin,
enkä minä kumminkaan häpee myöntää, että minä pysyin "Vinkuvana
Villenä", enkä ollut juuri miehistön hovinarria korkeammassa asemassa.
Totta puhuen eivät olosuhteet olleet omiansa minun kykyjeni ilmi
pääsemiselle. Terveyteni kärsi monesta syystä; minä en koskaan
koteutunut laivan kannelle yhtä hyvin kuin ratsun selkään, ja minun
täytyy totta puhuen tunnustaa, että alinomaa pelkäsin merta, johon
pelkoon sekaantui vielä kumppanieni synnyttämä kauhu. Minun ei tarvitse
kertoa rohkeudestani; olen kunnostautunut useilla tappelutanterilla
kuuluisien päällikköjen johdossa ja viimeisen kunnianosoitukseni minä
voitin loistavan urhoollisella teolla, jonka moni silminnäkijä voi
todistaa. Mutta kun piti ryhtyä jonkin laivan valtaamiseen, silloin oli
majuri Francis Burken sydän kurkussa; tuo pieni pähkinänkuori, jossa me
hyökkäsimme, kammottava merenkäynti, korkeat laivankyljet, joita pitkin
oli nouseminen, ajatus siitä, kuinka monta vihamiestä voi olla piilossa
varuksiensa takana, pilvinen taivas, joka (näillä tienoin) useinkin
synkeänä ja uhaten seurasi yritystämme, ja tuulen vinkuna korvissani --
kaikki tämä oli urhoollisuudelleni mahdotonta sulattaa. Lisäksi tuli,
että ne näyt, jotka voittoa seurasivat, eivät olleet minulle
mieluisammat kuin tappion toiveet, sillä minä olen aina ollut erittäin
herkkätunteinen. Pari kertaa tapasimme laivoista naisia, ja vaikka olen
ollut mukana kaupunkia ryöstettäissä ja hiljattain Ranskassa hirveissä
katumellakoissa, teki kuitenkin tuo surullinen ja vaarallinen
taistelupaikka merellä ja taistelevien vähäinen lukumäärä nämä
merirosvonäytelmät paljoa kamalammiksi. Tunnustan rehellisesti, etten
koskaan voinut ryhtyä asiaan olematta kolmen neljänneksen humalassa.
Toisten laita oli samoin; itse Teachkin epäröi mitään aloittaa, ellei
hän ollut täyttänyt itseään rommilla, ja Ballantraen tehtävän suurimpia
vaikeuksia oli jakaa meille paljon väkijuomia juuri niin kuin
tarvittiin. Senkin hän suoritti ihailtavalla tavalla ja oli yleensä
kunnollisin mies mitä olen nähnyt ja yksi niitä, joita luonto on
suosinut erityisillä lahjoilla. Hän ei koettanut hankkia suosiota kuten
minä alituiseen kujeilemalla pelko sydämessä, vaan oli useimmissa
tapauksissa jollakin tavoin arvokas ja luoksepääsemätön, niin että hän
näytti isältä lapsilaumassa tai koulumestarilta oppilaineen. Hänen
tehtäväänsä vaikeutti se, että miehistöön oli juurtunut mellakoimisen
halu; Ballantraen kurinpito, niin höllä kuin se olikin, rajoitti
kumminkin heidän yltiöpäisyyttään, ja mikä pahinta: kun he nyt pysyivät
selvinä, oli heillä aikaa ajatella. Sentähden oli muutamia, jotka
joutuivat katumaan kammottavia rikoksiaan, erittäinkin yksi, eräs hyvä
katolilainen, jonka kanssa me toisinaan pujahdimme salaa rukoilemaan,
varsinkin pahalla säällä, sumussa, sateessa ja sen sellaisessa, kun
meitä ei niin hyvin pidetty silmällä, ja minä olen varma, ettei pari
rikollista matkalla mestauspaikalle ole tehnyt sen tuskaisempaa ja
vilpittömämpää katumusta. Sitävastoin toiset, joilla ei ollut samaa
toivomisen syytä kuin meillä, antautuivat muunlaiseen ajanviettoon,
nimittäin laskemaan saalistaan. Päivät pitkät he siten saattoivat istua
laskemassa osuuksiaan ja hautomassa uusia voiton toiveita. Kuten
sanottu, me olimme onnistuneet varsin hyvin, mutta se huomautus minun
on tähän lisättävä, ettei missään yrityksessä (päättäen niistä, joissa
minä olen ollut osakkaana) voitto koskaan vastaa ihmisten alkuperäisiä
toiveita. Monta laivaa me kohtasimme ja monta valtasimmekin, mutta vain
harvoissa oli sanottavasti rahoja; niiden lasti oli enimmäkseen
käyttöön kelvotonta -- mitäpä me teimme muutamalla auralla tai jollakin
tupakkamäärällä? -- ja on kovin tuskallista ajatella, kuinka monen
laivamiehistön olemme antaneet laputtaa pitkin lankkua vain muutaman
korpun tai parin viina-ankkurin vuoksi.
Laivamme oli kovin lahonnut, joten oli kiiruhdettava suojasatamaan,
joka sijaitsi soiden ympäröimällä joen suulla. Yleensä ajateltiin sen
jälkeen erota kukin hävittämään yksin osuuttansa, ja tämän vuoksi
kaikki himoitsivat hiukan lisää, joten asian lopullinen ratkaisu
siirtyi päivä päivältä. Lopullisen päätöksen sai aikaan vähäpätöinen
tapaturma, sellainen, jota voisi luulla jokapäiväiseksi meidän
asemassamme olevien henkilöjen kesken. Minun on kuitenkin liitettävä
tähän selitys. Valtaamistamme laivoista olimme ainoastaan yhdessä --
ensimmäisessä, missä oli naisia -- kohdanneet todellista vastarintaa.
Tässä tilaisuudessa tapettiin miehistämme kaksi ja useita haavoittui,
joten me varmasti olisimme joutuneet tappiolle ilman urhoollista
Ballantraeta. Muuten oli puolustus kaikkialla (jos sellainen yleensä
tuli kysymykseen) niin kehnoa, että Euroopan vaivaisin sotajoukko olisi
sille nauranut. Vaarallisinta oli kiivetä pitkin laivan sivuja, mutta
saattoi tapahtua, että nuo merimiesraukat heittivät itse meille köyden,
niin mielellään he antautuivat palvelukseemme tahtomatta laputtaa
lankkua pitkin. Kun olimme aina päässeet niin helpolla, oli miehistömme
tullut kehnoksi tappelemaan, joten oli varsin ymmärrettävää, että Teach
voi vaikuttaa sen mieliin; todellisuudessa olikin tuon mielipuolen
läsnäolo meille todellinen vaara.
Onnettomuus, jota tarkoitan, tapahtui seuraavalla tavalla: Olimme
eräänä päivänä huomanneet pienen täyspurjeisen aluksen aivan lähellämme
oikealla puolella. Se purjehti melkein yhtä nopeasti kuin me -- olen
lähempänä totuutta jos sanon: yhtä huonosti -- ja me panimme kuntoon
keulakanuunat ampuaksemme siltä poikki pari raakapuuta. Meri kävi
ankarasti; laiva keinui kovin, niin ettei ollut ihme, jos kanuunamme
laukaistiin neljästi lähellekään osumatta. Mutta meidän huomaamattamme
olivat takan ajetut ladanneet peräkanuunan, jota emme olleet voineet
sumussa huomata. He tähtäsivät paremmin kuin me. Ensimmäinen laukaus
sattui aluksemme keulaan ja iski kaksi kanuunamiestämme kuoliaiksi,
niin että veri roiskui kasvoillemme ja me kaikki ryntäsimme kannelta
alas makuusuojiimme. Ballantrae olisi jatkanut yritystä, eikä tuo
vastoinkäyminen olisi voinutkaan vaikuttaa todelliseen sotamieheen;
mutta hän älysi nopeasti miehistön mielenlaadun ja huomasi sen nyt
saaneen kyllänsä koko käsityöstä. Yht'äkkiä he olivat yhtämieltä siitä,
että takaa-ajo lopetettaisiin; siitä ei ollut mitään hyötyä; _Saara_
oli niin laho, ettei se voinut purjehtia kilpaa pullonkaan kanssa; oli
sulaa hulluutta risteillä sillä kauemmin, ja näistä syistä laivan kokka
käännettiin ja suunnattiin jokea kohti. Oli ihmeellistä nähdä, miten
iloisiksi miehet tulivat, kuinka he polkivat jalkaa nauraen ja leikkiä
laskien, samalla kukin selvitellen, miten paljon osuus oli kasvanut
kanuunamiesten kuoltua.
Yhdeksän päivää me purjehdimme jokea kohti -- niin heikko oli tuuli --
mutta ennen kymmenennen aamun koittoa, keveän sumun kadotessa, olimme
perillä. Kun ilma hetkisen oli selkeä, ennenkuin sumu heti jälleen
laskeutui, näimme erään risteilijän aivan lähellä. Se oli kova isku
niin likellä piilopaikkaamme. Keskusteltiin innokkaasti, oliko se
nähnyt meidät, ja jos oli, oliko se tuntenut _Saaran_. Olimme olleet
hyvin varovaisia, hävittäneet valtaamiemme laivojen miehistöt, jottei
kukaan voisi todistaa meitä vastaan, mutta itse _Saaran_ ulkonäköä oli
vaikeampi pitää salassa, erittäinkin viime aikoina, sen lahottua, kun
olimme ahdistelleet useita aluksia saamatta niitä kiinni. Ei niin ollen
ollut muuta kuin todennäköistä, että rosvolaivamme oli moneen kertaan
julkisesti kuvailtu. Minä luulin tuon yllätyksen hajoittavan meidät
heti. Mutta tässä Ballantraen ihmeen nerokas järki jälleen hämmästytti
minua. Hän ja Teach, mikä oli kaikista hänen tempuistaan ihmeteltävin,
olivat vetäneet innokkaasti yhtä köyttä aina siitä asti, kun
Ballantraesta tuli majoitusmestari. Kysyin häneltä monasti, kuinka se
saattoi käydä päinsä, mutta sain vain kerran vastauksen. Silloin hän
sanoi Teachilla ja itsellään olevan sopimuksen, "joka kovasti
hämmästyttäisi miehistöä, jos se sen saisi kuulla, ja joka
hämmästyttäisi häntä itseäänkin jonkinverran siinä tapauksessa, ettei
sitä rikottu."
Tässäkin tilaisuudessa hän ja Teach taas olivat yhtä mieltä, ja heidän
yhteistoimintansa tuloksena oli, että heti ankkurin laskettua koko
miehistö alkoi juoda sanoin selittämättömästi. Iltapäivällä oli laiva
täynnä juopuneita miehiä, jotka viskoivat mereen mitä käsiinsä saivat,
mylvivät kilpaa mitä erilaisimpia lauluja, joutuivat riitaan ja
käsikähmään ja jälleen sen unohdettuaan halailivat toisiaan. Ballantrae
oli kieltänyt minua mitään juomasta, kehotti vain näyttämään
humaltuneelta, niin totta kuin elämäni oli minulle rakas. En ole
koskaan viettänyt niin murheellista päivää; makasin enimmän ajan
tuijottaen yli soiden ja tiheikköjen, jotka silmäkannolta ympäröivät
pikku lahdelmaamme. Hiukan ennen pimeän tuloa horjui Ballantrae
luokseni, oli kompastuvinaan ja kuiskasi ennenkuin nousi, että minun
piti kömpiä alas kajuuttaan ja olla nukkuvinani siellä arkun kannella,
sillä minua tarvittaisiin pian. Minä tein niin, menin alas kajuuttaan
ja heittäydyin ensimmäiselle tapaamalleni arkulle. Siinä makasi jo eräs
toinen mies, mutta tavasta millä hän liikahteli ja sysäsi minut
syrjään, minä päätin hänen olevan verrattain vähän päissään. Kun olin
löytänyt toisen sijan, tuntui hän kuitenkin nukkuvan edelleen. Aavistin
tulossa olevan jonkun julman teon, ja sydämeni jyski ankarasti. Heti
jäljessäni tuli Ballantrae alas, sytytti lampun, katsahti ympärilleen
ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi havainnut kaiken olevan järjestyksessä.
Sitten hän lähti sanaa sanomatta kannelle. Tirkistin varovasti
ympärilleni ja näin että meitä oli makaamassa tai makaavinaan kolme:
minä itse, Dutton ja Grady, molemmat rohkeita miehiä. Kannella olivat
muut nyt niin hurjasti humaltuneet, että elämä meni kaiken ihmisyyden
rajain ulkopuolelle; ei mikään kielen sana voi kuvailla heidän
aikaansaamaansa meteliä. Olen iässäni usein kuullut juopuneitten
mellastelua, monasti _Saarankin_ kannella, mutta en koskaan mitään,
mitä likimainkaan voisi verrata tähän. Siksipä pian juolahti mieleeni,
että viinalle oli mahdettu tehdä temppuja. Kesti kauan, ennenkuin
kaikki kiljunta ja ulvonta hukkui aivan kuin valittavaan ähkinään ja
vihdoin kokonaan häipyi. Minusta tuntui vielä kestävän pitkän ajan,
ennenkun Ballantrae palasi, tällä kertaa Teachin seurassa. Kapteeni
kirosi nähdessään meidän kolmen makaavan arkuilla.
"Pyh", sanoi Ballantrae, "voisi laukaista pistoolin heidän korvansa
juuressa, eivätkä he heräisi. Tiedäthän, mitä he ovat vetäneet
nahkaansa."
Kajuutan lattiassa oli luukku, jonka alla arvokkain saalis oli
piilossa, kunnes se jaettaisiin. Kansi oli suljettu renkaalla ja
kolmella munalukolla. Avaimet olivat varmuuden vuoksi jaetut; yksi oli
Teachilla, toinen Ballantraella ja kolmas Hammond-nimisellä
miehellämme. Mutta nyt minä hämmästyksekseni näin niitten kokoontuneen
yhteen käteen, ja vielä enemmän minä ällistyin nähdessäni Ballantraen
ja Teachin nostavan luukusta myttyjä, neljä kaikkiaan, sievästi
käärittyjä, kantohihnoineen.
"Lähdetään", sanoi Teach.
"Odotahan vähäsen", sanoi Ballantrae. "Minä olen saanut tietooni, että
on paitsi sinua eräs toinenkin, joka tuntee salapolun rämeiden läpi ja
se on varmaan lyhempi kuin sinun."
Teach huusi, että siinä tapauksessa he olivat hukassa.
"En minä sitä sentään tiedä", sanoi Ballantrae. "On nimittäin erinäisiä
muita seikkoja, joihin minun täytyy sinut tutustuttaa. Ensinnäkin ei
pistooleissasi ole ollenkaan kuulia; muistathan, että minä ne latasin
meitä molempia varten aamulla. Toiseksi: kun kerran löytyy muitakin,
jotka tuntevat tien, niin ymmärtänet helposti, etten halua lähteä
sellaisen mielipuolen mukana kuin sinä olet. Kolmanneksi: nämä herrat
(heidän ei enää tarvitse olla nukkuvinaan) kuuluvat minun puolueeseeni
ja tulevat sitomaan sinut ja köyttämään mastoon. Kun sitten miehesi
heräävät (jos he koskaan heräävät, nautittuaan minun heidän viinaansa
sekoittamiani lääkkeitä), niin he varmaan ovat ystävällisiä ja
irroittavat sinut, ja minä olen varma siitä, että sinun on helppo
selittää tämä avain-juttu."
Teach ei sanonut sanaakaan, tuijotteli vain meihin kuin pelästynyt
lapsi, kun sidoimme hänen käsiään ja jalkojaan.
"No, sinä tyhmeliini", kysyi Ballantrae, "ymmärrätkö nyt, miksi me
teimme neljä myttyä? Tuli sinullekin aikasi jotakin oppia."
Ne olivat viimeiset sanat _Saaran_ kannella. Me neljä liu'uimme hiljaa
myttyinemme veneeseen ja sousimme pois laivalta, joka oli vaiti kuin
hauta; muutama juopunut vain joskus huokasi. Sumua oli pari jalkaa
veden pinnan yläpuolella; sen vuoksi täytyi Duttonin, joka tunsi tien,
seisoa suorana määrätäkseen soudun suunnan. Se oli meidän
pelastuksemme, sillä meidän täytyi soutaa vitkaan. Olimme päässeet vain
vähään matkaan laivasta; ilma sakeni ja lintuja alkoi lentää pitkin
vedenpintaa. Äkkiä painui Dutton kokoon ja kuiskasi, että olisimme
hiljaa ja kuuntelisimme, jos henki oli meille kallis. Aivan oikein, me
kuulimme hiljaista airon loisketta toiselta puolen ja taas kauempaa
toiselta samanlaista. Oli selvää, että meidät eilen aamulla oli
keksitty, ja että risteilijän veneet nyt olivat meitä kiertämässä,
meidän ollessa turvattomina aivan heidän keskellään.
Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa.
Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi,
pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan
ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun.
"Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei
hän kuullut sydämeni jyskettä.
"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon
keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."
Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista
ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun
suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan
erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen
upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi
hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla
kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; _Saaraa_ siis käytiin
valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi,
niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta
kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee
hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä
kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme
toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten
voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa
ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes
laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se
järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni
yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki
sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan _Saaralla_. Mitään
purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme
sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme
niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa
ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä
ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan
valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain
läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä
matkaan.
Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön
läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti
kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman
tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla
sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää;
maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä
kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy,
ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki
kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin
jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim.
jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä
rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt
hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä
jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla
oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä;
minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me.
[Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla,
jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin
muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei
halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi
alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin
uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen
levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä
sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei
näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja
napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän
varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi
rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi
muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun
me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa
kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus
meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki
ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan
metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään
huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan
vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän
käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.
"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."
"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.
Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan
syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin
tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"
"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän
laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli
kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua",
sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun
vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja
minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.
"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."
Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän.
Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"
Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se
heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa
syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä
nousivat ilmaan -- kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en
tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae
oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli
luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen
vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen
sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain
tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti
vapaat _Saarasta_. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia
vehkeitä?"
Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen
tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä,
niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.
"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä
ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä
sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen
tilaisuuden päästänyt käsistäni."
Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli
oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä;
seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta
kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon
vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on
sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen
olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi
onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon
laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.
Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin
kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli
honkametsää. Vaivuimme heti uneen.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen
aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme
ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa
mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka
lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme
uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun
kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin
kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin
siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan
jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.
Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki
vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.
"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä
kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia
sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan
tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko
ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut
lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani?
Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi.
Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä
kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista
penningistä!"
Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu;
niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta
jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin
hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin
selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja
epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi
kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain
levottomuutta herättävää.
Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin
hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt
lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin
vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö
talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta
edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin
pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet
huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.
Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty
kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä
aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä
merirosvolaiva oli vallattu -- se riitti varmaan saamaan koko
seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei
tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme;
silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua
matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko
alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta
tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on
vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri
kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.
Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun
saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli
edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli
kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle
alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli
asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä
istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen
näköinen.
Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat
voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä
takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla
jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen
kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo
vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan
tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen
laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun
olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta,
kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin
suinkin.
Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli
kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden
rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen
tänne peläten _Saaraa_; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle
levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että _Saara_ oli edellisenä
päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä
uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme
käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle
hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi.
Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja
pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään
tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret
rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.
"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi
Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla
kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja
päistämme on luvattu palkinto."
Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä
paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti.
Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te
ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte
halunneet."
"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies,
pitäisi tehdä mitä haluamme."
Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen
mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista
ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että
tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä
vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä
kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen
hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta
kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen.
Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa
meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki
valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta
kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa
kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn _Saarankin_ ohi, ja
kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva
varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta
yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta.
Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen,
raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen
vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten
epäilyttävään suojaan.
Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme
olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki
harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja
ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui
asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset
taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman
rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki
salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä
puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja
rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen
New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät
laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta
pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä
me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa
valita.
Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis
ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin
Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien
mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse
oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein
suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli
sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän
tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja
naisten -- todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme
tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme;
oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme;
laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan
rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan
pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin
säännöttömään elämään.
Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko
pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä
nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni,
Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy
myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei
taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon
opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa
elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri
huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä
Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset
polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi
huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme
auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja
vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan
entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme
kanoottiin.
Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti
kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään
kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt,
rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset.
Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä,
milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme
nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa
ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin
aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli
varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian
vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon
kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat
tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä,
heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja.
Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme.
Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän
koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka
kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus
kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja
pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen,
mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan
pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet
meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi
meidän vetää esiin rommivarastoanme -- yleensä sopii sanoa, että
tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen
tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit
olivat ehtineet saada pullon _skauraa_ (kuten he tuota julmaa juomaa
nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta
päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle
järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli
saada lisää _skauraa_. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää
lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en
minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.
Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me
yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin
ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli
äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman
tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä
iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja
jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew,
joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä
luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei
koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan
olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana
päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin
paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä
huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi.
Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli
maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös.
Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia
virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka
ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan?
Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä
vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille
melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan
näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos
ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden
mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan
keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi
Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa
oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen
veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti
sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli
tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten
kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.
Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella
hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää
voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä;
tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin
tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja
luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä
eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin
läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä
tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta.
Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme
kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa.
Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka
metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan
surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin
Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me
saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että
meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen.
Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt.
Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten
sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka
siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko
pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista
silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin
hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä
pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin
kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden
paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.
Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden
kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti
Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja
pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä
olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin
sopimattomia.
Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli
kuulunut kunnon ihmisiin.
"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän
nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat
tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä
aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui
sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan -- mitä epäkristillisin
näky.
Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja
aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti.
Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi,
että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se
tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä.
Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun
aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.
"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.
"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.
"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi
heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen
veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu
sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin
kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi,
miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"
Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen,
että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin
saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan
mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka.
Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän
oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi
näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi
oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti
Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä
varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen
kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa,
marraskuussa 1747, ja _mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me
olimme tuossa jylhässä vuoristossa_, vihittiin hänen veljensä ja nti
Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy
Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on
aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta;
katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]
Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein
valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun
minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain
unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki
halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme
kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja
hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut
risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin
kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta
se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana
päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka
kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin
samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse
näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon
punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö
rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja
noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He
kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä
riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että
kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin
tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai
englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai
vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai
jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme -- siinä kysymyksiä,
joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae
kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa
pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita
olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen
olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.
"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles,
siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."
"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä
tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja
heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.
_Mackellarin lisäys_. -- Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen,
koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat,
ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan
asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen
kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan
St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä
lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä),
että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen
paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi
verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli
linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja
maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa
hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi
ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän
todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun
pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen
pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni)
epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti
loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa
kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan
tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan
herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän
hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin
nerokkaana.