Mitä masterin poissa ollessa tapahtui.
(Jatkoa.)
Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla,
ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli.
Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä
suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän
oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään
vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut
uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi
antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan
matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut?
Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja
juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla
sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin
salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja
senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä
Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen
muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä
perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi
tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin
kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan
alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen
(minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä
oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä,
etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli
käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului
joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.
Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli
pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot
avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei
näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja
hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän
vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa,
esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni
sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan
kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli
muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja
koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui
lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli
jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi.
Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa.
Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä
äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista,
joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun
näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti
juttuamaan uudessa kodissani.
Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä
odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä
tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi
esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni
kolmannelle sijalle.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni
Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen
uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten
miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet
tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi
vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan
hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa
kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan
pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa,
että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja
sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani
Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä
moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry
ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli
varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton
hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin,
istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä
tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja
sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi
aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä
näköala yli lahdelman ja -- pitkin metsäistä vuorijonoa -- yli koko
leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten
vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa.
Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä
ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen
ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän
hymyillen puoleeni.
"Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että
olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia
rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle
alttiiksi."
Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin
iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen,
että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa
käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.
"Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä
laskuihimme."
Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin
täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen
masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin
kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan
keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka
masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä,
vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.
Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John
Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka
olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen
ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut
niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr.
Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät
olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä
moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun
John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin --
"tuon rakkaan poikansa" -- kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry
itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta,
milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella,
ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta
uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.
Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina
valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut
tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että
nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan
erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja
välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie
sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta
ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että
minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala
heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan
murista. "Master -- piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin
nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin
kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän
ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa
hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja
jumalatonta sadattelua -- piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei
ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan
kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein
potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut
häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi
voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi.
Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin
kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän
mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti
pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen
ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa
ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin
häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä
lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja
rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi.
Kysykää John Paulilta, -- hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on
niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin
häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?"
hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän
totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen
nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän
näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa
vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä
hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti
moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.
Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän
osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi
taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja
kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen
mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja
tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa
suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen
usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui
yhden ainoan kerran. Parooni kysyi kerran kuinka tulin toimeen mr.
Henryn kanssa, ja minä kerroin hänelle asian niinkuin se oli.
"Niin", sanoi hän, tuijottaen sivuttain takkavalkeaan. "Henry on hyvä
poika, varsin hyvä poika. Olette kai kuullut, Mackellar, että minulla
on ollut toinenkin poika. Pelkään, ettei hän ollut niin kelpo poika
kuin Henry; mutta Jumala paratkoon, herra Mackellar, hän on kuollut, ja
hänen eläessään me kaikki hänestä ylpeilimme, ylpeilimme syystäkin.
Joskaan hän joka suhteessa ei ollut mallikelpoinen, niin me, ehkä
sentähden, kuitenkin pidimme hänestä sitä enemmän." Viime sanoja
sanoessaan hän miettivästi tuijotti tuleen; sitten hän jälleen kääntyi
puoleeni ja sanoi varsin vilkkaasti: "No niin, minua ilahuttaa, että te
niin hyvin sovitte mr. Henryn kanssa. Hän on teille hyvä isäntä, saatte
olla varma siitä." Samalla avasi hän kirjansa, mikä oli tavallisesti
sen merkki, että keskustelu oli lopussa. Mutta hän varmaankin luki
varsin vähän ja ymmärsi vieläkin vähemmän. Cullodenin tappotanner ja
master olivat melkein hänen ainoita ajatuksiaan, kuten minun alkoi olla
omituinen mustasukkaisuus kuollutta kohtaan mr. Henryn puolesta.
Kun en ole vielä kertonut rouvasta, voi lukija pitää tunnettani
liioiteltuna, mutta saa itse päättää, kun kertomukseni on lopussa. Sitä
ennen on minun kuitenkin kerrottava eräästä toisesta asiasta, joka
minua lähemmin tutustutti olosuhteisiin. Ennenkuin olin ehtinyt olla
puolta vuotta Durrisdeerissa, sattui, että John Paul sairastui ja
joutui sänkyyn; minun vähäpätöisen arveluni mukaan oli juopottelu hänen
kipunsa varsinaisena syynä, mutta häntä hoidettiin hyvin, ja hän
käyttäytyikin kuin pyhimys, jota on kohdannut Jumalan lähettämä
vitsaus. Pappikin, joka häntä kävi katsomassa, näytti lähtiessään
varsin juhlalliselta. Sairauden kolmantena aamuna tuli mr. Henry
luokseni ja näytti olevan kovin allapäin.
"Mackellar", sanoi hän, "minä pyydän teiltä pientä palvelusta. Me
maksamme erästä avustusta, jonka John Paul tapaa viedä perille. Nyt,
kun hän on kipeä, en tiedä, kenen muun puoleen kääntyisin kuin teidän.
Asia on hyvin arkaluontoinen; itse minä en hyvällä syyllä voi lähteä
rahoja viemään, Macconocchie'ta en uskalla lähettää, hän ei osaa pitää
suutansa ja minä olen -- minä -- minä en halua, että vaimoni saa siitä
mitään tietää." Puhuessaan punastui hän aina korvia myöten.
Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen
menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään
voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa
harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen
sain kuulla.
Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä
kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia.
Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli
kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli
vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa
Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien
asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei
suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr.
Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan
juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken
aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus
hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin
sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että
olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin.
"Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn
verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. Voi, jos se sorja poika
palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut -- makaa
ylämaan kukkulain välissä -- se sorja poika, se sorja poika!"
Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa
taivasta kohti -- asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin
kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta
osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain
sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo
väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui
inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen
muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin
kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja
käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle
konnalle, joka oli minut lähettänyt. Ensimmäisen kerran minä kuulin mr.
Henryä niin nimitettävän; hänen äkkinäinen kiivautensa sitäpaitsi minua
ällistytti niin, että puikin ulos huoneesta kiroustulvan alta kuin
märkä koira. Mutta sillä minä en päässyt, sillä tuo räähkä avasi
ikkunan, pisti päänsä pihalle ja jatkoi haukkumistaan, kunnes tulin
ulos solasta; salakuljettajat tulivat kapakan ovelle ja lisäsivät
osansa iloon hekin, olipa yksi heistä kyllin ystävällinen usuttaakseen
kimppuuni pienen äkäisen koiran, joka puri minua nilkkaan. Tämä olisi
saattanut olla vakavaa opetusta, jos minulla olisi ollut taipumuksia
huonoon seuraan; ratsastin kotiin koipi kipeänä ja aika lailla
kiukuissani.
Mr. Henry oli konttorissa. Hän oli kyllä puuhailevinaan, mutta minä
näin hänen kärsimättömästi odottavan uutisia matkaltani.
"No?" kysyi hän kohta kun pääsin sisään, ja kun kerroin hänelle hiukan
kokemiani, mainiten ettei Jessie näytä ansaitsevan eikä kaipaavankaan
hyväntekeväisyyttä, niin hän sanoi: "Ei Jessie ole minun ystäviäni,
mutta totta puhuen, Mackellar, minä en yleensä voi kehua ystävistä, ja
tuolla naisella on tavallaan syytä olla epäkiitollinen. Minun ei
tarvitse salata, minkä koko seutu tietää: eräs perheemme jäsenistä on
kohdellut häntä niin ja näin."
Tällöin kuulin mr. Henryn ensimmäisen kerran viittaavankaan masteriin
ja minä luulen, että hänen oli vaikea saada tätäkään vähää sanotuksi.
Kohta sen jälkeen hän jatkoi: "Senvuoksi en halua siitä puhuttavan. Se
olisi kiusallista vaimolleni -- ja isälleni", lisäsi hän ja punastui
taas.
"Mr. Henry", sanoin minä, "jos uskallan puhua teille vapaasti, niin
neuvon teitä antamaan tuon naikkosen mennä menojaan. Mitä hyötyä siitä
on, että hänelle rahoja lahjoitatte? Hän ei ole raitis eikä
kunnollinen, ja mitä kiitollisuuteen tulee, niin voitte pikemmin lypsää
maitoa kallion kyljestä; asia ei muutu, vaikka lopetatte
hyväntekeväisyytenne -- lähettinne sääret vain säilyvät."
Mr. Henry hymyili.
"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.
"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän
neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."
"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen
tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö.
Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin
paljon sen mainetta."
Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli
ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli
täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain
vaimoltansa.
"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi
parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne,
kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr.
Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän
asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin
kiusallista, Mackellar."
Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin
hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston
rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon
väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että
selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.
Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa,
mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista
pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka
tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla
itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle
koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma.
Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti
suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi
olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai
tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin
uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen
saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan.
Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään
jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä
ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä
perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä
sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen
ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan
ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja
piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt
naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen
miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi
mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet
suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan
pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän
vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet
lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen
kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun
niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo,
missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli)
kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja
piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni
murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai
kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun
koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.
Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin
kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli
säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa.
Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka
osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti
oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon
käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo
väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta,
lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.
"Antakaa olla!" huudahti hän.
"Paljonhan minä jo olen antanut olla", vastasi mr. Henry, katkerammin
kuin milloinkaan ennen olin kuullut.
Silloin ryhtyi vanha parooni välittäjäksi, silitteli ja sovitteli
tapansa mukaan, ja kun päivällinen oli syöty, oli kaikki näennäisesti
unohdettu. Mutta ruuan jälkeen, kun parooni ja rouva vanhaan tapaan
olivat asettuneet takan luo, näimme me miten rouva nojasi päätänsä
hänen polveensa ja itki. Mr. Henry jutteli kanssani jostain
talousasiasta -- hän ei koskaan osannut puhua juuri muusta kuin
taloudesta, eikä hän ollut mikään huvittava seuramies; mutta tuona
päivänä hän jutteli melkein herkeämättä ja vaikka hän kerta kerran
perään vilkaisi takan luo ja korotti ja hiljensi ääntänsä, ei hän siltä
puheessaan pysähtynyt. Mitään uutta ruutua ei asetettu, ja tätä minä
luulen hänen pitäneen suurena tappiona. Jos hän ei ehkä ollutkaan
kyllin ylpeä, niin oli hän varmaan kyllin hyvänluontoinen. Rouva
osoitti hänelle alentuvaisuutta, joka olisi minun turhamaisuudelleni
ollut syövyttävää myrkkyä, jos hän olisi ollut minun vaimoni; mutta hän
otti sen vastaan suosiona. Rouva piti häntä kolmen askelen päässä,
unohti hänet, muisti sitten ja puhutteli kuten lasta. Palvelukset hän
otti kylmän ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä, punaisena ja purren
huultansa, aivan kuin häveten toisen vuoksi; huomaamattaan hän voi
komentaa miestään katseellaan, toisinaan taas pyytää häneltä mitä
tavallisinta avuliaisuutta, aivan kuin jotain erinomaista
suosionosoitusta. Ja kaikkeen tähän parooni vastasi mitä suurimmalla
huomaavaisuudella; hän rakasti, kuten sanotaan, sitä maatakin, jota
vaimonsa astui, ja rakkaus loisti hänen silmistään kirkkaana kuin
lamppu. Kun miss Katarinan piti tulla maailmaan, ei hän tyytynyt
pysymään poissa vuoteen luota. Siellä hän istui (kuten sain tietää)
kalman kalpeana ja otsa hiessä. Nenäliinan hän oli kädessään rutistanut
kokoon, niin ettei se ollut pyssynluotia suurempi. Hän ei voinut
myöskään pitkään aikaan katsella miss Katarinaa, ja luulenpa ettei hän
koskaan ollut oikein isä hänelle, josta syystä häntä kovasti
moitittiinkin.
Sellainen oli asiain tila perheessä huhtikuun 7 päivän tienoilla 1749,
jolloin sattui ensimmäinen siitä tapausten sarjasta, joka oli musertava
monta sydäntä ja särkevä monta elämää.
Tuona päivänä minä istuin huoneessani vähää ennen illallisaikaa, kun
John Paul kysymättä tempasi oven auki ja ilmoitti alhaalla olevan
jonkun, joka halusi puhutella hovimestaria (arvonimeni hän lausui
pilkallisesti).
Minä kysyin, millainen mies siellä oli ja mikä hänen nimensä; mutta
silloin selvisi vain, miksi John oli niin kiukkuinen, sillä ilmeni,
että vieras halusi sanoa nimensä vain minulle. Tämä loukkasi syvästi
John Paulia, ovenvartijaa.
"Hyvä on", sanoin hymyillen, "saadaanpa nähdä mitä hän tahtoo."
Etehisessä seisoi pitkä, kovin huonoihin vaatteisiin puettu mies,
yllään merimiestakki, aivan kuin olisi hän vast'ikään noussut maihin,
kuten asia todella olikin. Lähellä häntä seisoi Macconocchie, joka
pisti kielensä pihalle ja asetti kätensä leuan alle, kuten vähämielinen
tekee oikein tuumiessaan. Vieras oli vetänyt viitan kasvoilleen ja
näytti arkailevan. Niin pian kuin hän näki minun tulevan, astui hän
nopeasti ja hymyillen minua kohti.
"Hyvä mies", sanoi hän, "pyydän tuhannesti anteeksi, että teitä
häiritsen, mutta asiani ovat perin hullulla tolalla. Tuolla on eräs
koipeliini, jonka minä kyllä tunnen, ja mikä pahempaa, luulen hänen
puolestaan tuntevan minut. Koska te olette tämän talon väkeä ja teille
on uskottu varsin vastuunalainen asema (sentähden minä uskalsinkin
pyytää teitä tavata), niin varmaankin kuulutte kunniallisten
puolueeseen?"
"Joka tapauksessa voitte olla varma", vastasin minä, "että kaikki,
jotka siihen puolueeseen kuuluvat, ovat täydessä turvassa
Durrisdeerissa."
"Sitähän minäkin, mies hyvä", sanoi hän. "Nähkääs, minut jätti juuri
äsken tuonne rantaan eräs varsin kunniallinen mies, jonka nimeä en voi
muistaa. Hän odottaa minua huomisaamuun asti, mikä seikka voi olla
jossakin määrin vaarallinen hänelle, ja puhuakseni suoraan,
mahdollisesti minullekin. Minä olen niin usein pelastanut henkeni,
herra -- minä olen unohtanut teidän suuresti kunnioitettavan nimenne --
että tuntuisi ilkeältä nyt lopuksikin se menettää. Ja tuo koipeliini,
jonka luulen tavanneeni Carlislen luona..."
"Macconocchie on kyllä luotettava huomiseen asti", vastasin minä.
"Se ilahduttaa minua suuresti", sanoi vieras. "Ei näet sovi kieltää,
että minun nimelläni on huono kaiku täällä Skotlannissa. Sivistyneeltä
mieheltä, kuten te, en tietysti tahdo mitään salata, ja teidän
luvallanne kuiskaan sen hyvin hiljaa. Nimeni on Francis Burke -- majuri
Francis Burke -- ja olen tullut tänne mitä suurimman vaaran alaisena
tapaamaan herrasväkeänne -- jos sallitte minun käyttää sellaista
nimitystä; ulkoasustanne ja olemuksestanne päättäen ei olisi luullut
teillä mitään herrasväkeä olevankaan. Ja jos nyt olette hyvä ja teette
minulle sen suuren palveluksen, että ilmoitatte heille tuloni, voitte
samalla kertoa, että minulla on mukanani kirjeitä, joitten lukeminen
varmaan on heitä ilahduttava."
Majuri Francis Burke oli yksi niitä, jotka suuressa määrin olivat
vahingoittaneet prinssin asiaa ja joita skotlantilaiset vihasivat
kapinan kestäessä, ja minä johduin heti ajattelemaan kuinka Ballantraen
master kaikkien ihmeeksi oli heidän puolueeseensa liittynyt. Samassa
syntyi sielussani voimallinen aavistus siitä, mitä oli odotettavissa.
"Olkaa hyvä ja astukaa tänne", sanoin minä ja avasin erään huoneen
oven, "minä ilmoitan paroonille."
"Toden totta, varsin ystävällistä teiltä, mr. mikä olikaan nimenne",
sanoi majuri.
Hitain askelin minä kuljin halliin. Siellä he olivat kaikin -- vanha
parooni paikallaan, rouva ikkunan luona työssä, mr. Henry taas tapansa
mukaan kävelemässä edestakaisin huoneen toisessa päässä. Keskellä
hallia oli katettu illallispöytä. Minä ilmoitin heille lyhyesti saamani
tiedon. Vanha parooni vaipui taaksepäin tuoliinsa. Rouva hypähti
seisaalleen jääden siihen kuin kuvapatsas. Hänen ja hänen miehensä
katseet kohtasivat toisensa läpi salin. Omituinen oli se silmäys, jonka
he vaihtoivat, ja vähitellen katosi puna heidän kasvoiltaan. Sitten
kääntyi mr. Henry puoleeni, ja sanomatta mitään teki hän sormellaan
merkin. Se riitti; minä lähdin alas majuria hakemaan.
Kun tulimme ylös, olivat kaikki kolme melkein samoissa asennoissa;
luulenpa, ettei yksikään ollut mitään puhunut.
"Parooni Durrisdeer, arvaan minä?" kysyi majuri kumartaen. Parooni
nyökkäsi vastaukseksi. "Ja tämä herra", jatkoi majuri, "lienee
Ballantraen master."
"Sitä nimeä en ole koskaan omistanut", sanoi mr. Henry, "minä olen
Henry Durrie, palvelijanne."
Sitten kääntyi majuri rouvan puoleen ja kumarsi, hattu sydämellä, mitä
imartelevimman näköisenä. "En voi erehtyä noin ihanavartaloisen naisen
suhteen", sanoi hän. "Minä seison ihastuttavan miss Alisonin edessä,
josta olen kuullut paljon puhuttavan?"
Taaskin vaihtoivat mies ja vaimo silmäyksiä.
"Minä olen mrs. Henry Durie", hän sanoi, "mutta ennen naimisiinmenoa
oli nimeni Alison Graham."
Nyt ei parooni kestänyt kauempaa. "Minä olen vanha mies, majuri Burke",
sanoi hän, "ja heikko mies. Teette hyvän työn, jos käytte rivakasti
asiaan. Tuotteko minulle uutisia --" hän epäröi; sitten hän sai sanan
sanotuksi aivan erilaisin sävyin -- "pojaltani?"
"Hyvä herra parooni, minä olen teille avomielinen kuin sotamies", sanoi
majuri. "Kyllä, minä tuon."
Parooni heilautti kättään, aivan kuin merkiksi, mutta mahdotonta
oli arvata merkitsikö se, että majurin piti antaa hänelle
rauhoittumisaikaa, vai oliko se kehoitus jatkamiseen. Vihdoin hän sai
änkytetyksi: "Hyviäkö uutisia?"
"No parhaitapa tietenkin, mitä auringon alla sopii toivoa", huusi
majuri. "Sillä minun hyvä veljeni ja ihailtu toverini on tällä hetkellä
hienossa Pariisissa, ja jos oikein tunnen hänen tapojansa, asettaa hän
parhaillaan tuolia päivällispöydän ääreen. -- Jumal'avita, luulenpa
rouvan voivan pahoin."
Rouva oli todella kalpea ja nojasi ikkunanpieleen. Mutta kun mr. Henry
liikahti rientääkseen hänen luoksensa, suoristi hän väristen ruumiinsa.
"Ei minua mikään vaivaa", mutisi hän kalpein huulin.
Mr. Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi
majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän.
"Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin
sisarukset."
Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa
kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet
leppeämmin katselemaan mr. Henryä.
"Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen
irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin
kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani
rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin
perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen,
niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."
Samalla hän veti esiin kolme kirjettä, järjesti ne osoitteitten mukaan,
ojensi ensimmäisen paroonille, joka innokkaasti sieppasi sen, ja meni
mrs. Henryn luo toinen kädessään.
Mutta rouva ojensi torjuen kätensä. "Antakaa se miehelleni", sanoi hän
tukahutetuin äänin.
Majuri oli nopsa ymmärrykseltään, mutta tässä hän hetkeksi hämmästyi.
"Tietysti!" sanoi hän, "minä olen oikea pöhkö! Tietysti!" Mutta yhä hän
seisoi kirje kädessään.
Vihdoin ojensi mr. Henry kätensä, eikä siinä enää auttanut muu kuin
antaminen. Mr. Henry otti kirjeet (sekä rouvan että omansa) ja tuijotti
koteloihin rypistetyin otsin, aivan kuin jotain miettien. Koko
keskustelun aikana hän oli hämmästyttänyt minua mallikelpoisella
käytöksellään, mutta nyt hän voitti itsensä.
"Salli minun tulla kanssasi huoneeseesi", sanoi hän vaimolleen. "Tämä
on tullut liian äkkiarvaamatta, ja joka tapauksessa kai tahdot
mieluimmin lukea kirjeesi yksinäisyydessä."
Taasen katsoi rouva häntä samoin kummastelevin ilmein, mutta hän ei
antanut ajatteluaikaa, vaan meni suoraan rouvan luo.
"Se on parasta, usko pois", sanoi hän, "ja majuri Burke on kyllin
huomaavainen ja älykäs antaakseen sen anteeksi." Samalla hän tarttui
rouvaa käteen ja vei hänet salista.
Mrs. Henry ei tullut sinä iltana takaisin, ja kun mr. Henry (kuten
paljon myöhemmin sain tietää) seuraavana aamuna meni häntä katsomaan,
antoi hän kirjeen takaisin vieläkin avaamattomana.
"Koetahan nyt toki se lukea!" oli mr. Henry huudahtanut.
"Älä vaadi sitä minulta", oli rouva vastannut.
Näillä sanoillaan he mielestäni suureksi osaksi hävittivät sen hyvän
vaikutuksen, jonka heidän edellinen esiintymisensä oli tehnyt. Mutta
kirjettä ei luettu; se joutui minun käsiini ja minä poltin sen.
Päästäkseni oikein selville masterin seikkailuista Cullodenin tappelun
jälkeen kirjoitin minä joku aika sitten majuri Burkelle, nykyiselle
Pyhän Ludvigin ritarikunnan jäsenelle, pyytäen häneltä jonkinlaisia
kirjallisia tiedonantoja, koska tuskin voin luottaa muistiini niin
pitkän ajan kuluttua. Totta puhuen pani hänen vastauksensa minut
pulaan; hän näet lähetti minulle koko elämäkertansa, joka ainoastaan
muutamin paikoin koskettelee masteria, mutta joka on paljon laajempi
kuin koko minun kertomukseni, eikä mielestäni ole läheskään aina
mielenylennykseksi tarkoitettu. Kirjeessään, joka on päivätty
Ettenheimissa, hän pyytää minua käytettyäni mieleni mukaan hänen
muistiinpanojaan, etsimään kustantajan niille kokonaisuudessaan. Näin
ollen luulen parhaiten sopivan omiin tarkoituksiini ja täyttäväni hänen
toiveitansa kun painatan muutamia osia lyhentämättöminä. Siten saa
lukija perinpohjaisen ja toivottavasti hyvin luotettavan kertomuksen
eräistä tärkeistä yksityisseikoista, ja jos joku kustantaja viehättyisi
herra ritarin kertomatapaan, niin hän tietää, mistä pyytää lisää, sitä
kun löytyy yllinkyllin. Liitän tähän ensimmäisen katkelman korvaamaan
sitä, minkä ritari kertoi meille päivällisen jälkeen Durrisdeerin
hallissa; mutta ajateltavissa on, ettei hän paroonille esittänyt
karkeata todellisuutta, vaan suuresti somistellun toisinnon.