Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui.
Tässä kerrottujen omituisten tapausten todellisen kulun selviytymistä
on kauan odotettu, joten tiedonhaluinen yleisö ottanee selontekoni
suosiollisesti vastaan. Tulin joutuneeksi läheiseen yhteyteen tämän
aatelisen huoneen kanssa sen viime aikoina; sen kohtaloita ei kukaan
voi selvittää paremmin kuin minä eikä todenmukaisempaakaan kertomusta
saateta toivon. Minä tunsin masterin [nuoriherra, junkkari. Suom.
muist.], monista hänen elämänjuoksunsa hämäräperäisistä osista on
minulla luotettavia tietoja; hänen viimeisellä matkallaan minä
purjehdin hänen kanssaan melkeinpä kahden kesken; minä otin osaa tuohon
talviseen matkaan, josta niin monenlaisia juttuja on kiertänyt, ja minä
olin läsnä hänen kuollessaan. Paroonivainajaa taas minä palvelin
ilomielin lähes kaksikymmentä vuotta, kunnioittaen häntä sitä enemmän,
mitä paremmin opin hänet tuntemaan.
Siksipä näyttääkin minusta sopimattomalta viedä niin selvät todistukset
mukanani hautaan; paroonin muisto velvoittaa minua tuomaan ilmi
totuuden, ja minä luulen vanhuuteni vierivän leppoisammin ja harmaan
pääni rauhallisemmin lepäävän tyynyllään, kun velvollisuuteni on
suoritettu.
Durrisdeerin ja Ballantraen Durie-suku Skotlannin lounais-osassa oli
aina David I:n ajoilta ollut mahtava perhekunta. Paikkakunnalla on
vieläkin tuttu eräs suvun ikää ilmaiseva säepari:
Taas Durrisdeereill' on kostontyö:
Moni välkkyy keihäs ja ratsun vyö...
Nimi esiintyy myöskin eräässä toisessa säkeessä, jonka yleensä luullaan
olevan Thomas of Ercildounen itsensä sepittämä -- liekö totta, en tiedä
-- ja jota toiset ovat sovitelleet tämän kertomuksen tapahtumiin --
olisi uskallettua sanoa, miten suurella syyllä:
Toi Durie orhille satulan,
tuli toisen ratsastaa.
Polo päivä se sulholle ollut lie,
orpo morsian vaikertaa.
Historiakin vilisee heidän tekojaan, jotka (meidän aikamme silmissä)
eivät näytä erittäin kauniilta; niitä monia nousuja ja laskuja, joiden
alaisina Skotlannin suuret aateliset huoneet ovat olleet, on perhe
seurannut mitä täsmällisimmin. Mutta kaiken sen minä sivuutan,
päästäkseni tuohon muistettavaan vuoteen 1745, josta murhenäytelmämme
juontaa juurensa.
Tähän aikaan asui nelihenkinen perhe Durrisdeerin linnassa
Solway-rannikolla, lähellä St. Brides'iä, suvun pääpaikassa
uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen. Vanha parooni, kahdeksas sen
niminen, ei ollut vuosien vanhentama, mutta oli ennen aikojaan
heikontunut. Lieden luona oli hänen sijansa; siellä hän istui lukien,
puettuna vuorinuttuunsa, puhui vähän eikä koskaan vihaisesti: oli oikea
vanha kotinurkassa kykkijä, mutta oli ahkerasti kehittänyt itseään
opiskelemalla. Niinpä arvelikin seudun väki hänen olevan viekkaamman
kuin päältä näytti. Ballantraen master, etunimeltään James, oli perinyt
isältään halun vakavaan lueskeluun, ehkä osalta hänen hienoa
käytöstäänkin; mutta se mikä isässä esiintyi vain kohteliaisuutena,
muuttui pojassa pelkäksi luihuudeksi. Ensi näkemällä oli hänen elämänsä
vain hurjaa ja huoletonta: hän joi myöhään yöhön ja pelasi vieläkin
kauemmin; seudulla sanottiin hänen "olevan kova tyttöihin", ja aina hän
esiintyi tappelupukarina, missä suinkin sopi. Mutta miten innokas hän
olikin meluamaan mukana, yhtä nokkelasti osasi hän puikkia pois
pelistä, joten hänen toverinsa tavallisesti saivat maksaa viulut.
Jotkut tämän vuoksi häntä vihasivat, mutta kaikki muut vain sitäkin
enemmän ylistivät, ja hänestä toivottiin paljon, kunhan hän
vakaantuisi. Eräs varsin musta pilkku tahrasi hänen mainettaan, mutta
asia oli heti saatu haudatuksi ja oli minun seudulle saapuessani niin
moneen väärään vääristelty, että minä arkailen sitä kertoa. Jos se oli
tosi, oli se kamala niin nuoren miehen teoksi, kammottavaa juorua taas,
jos se oli tuulesta temmattu. Lienee syytä mainita, että hän aina oli
kehunut itseään leppymättömän kostonhaluiseksi ja että häntä oli
uskottu, niin että seudulla puhuttiin masterin "pahannahkaisuudesta."
Kaiken kaikkiaan hän oli nuori aatelismies (vuonna 1745 ei vielä
24-vuotias), joka ikäisekseen oli herättänyt tavatonta huomiota
seudulla. Eipä siis kumma, että sitä vähemmän kuultiin toisesta
pojasta, mr. Henrystä (lordi Durrisdeer vainajasta), joka ei ollut
varsin paha eikä liioin eteväkään, vaan tuollainen kunnon miehenalku,
jommoisia seudulla löytyi yltä kyllin. Hänestä kuultiin vähän, sanoin,
mutta todellisuudessa puhuttiin vieläkin vähemmän. Vuonon
lohenkalastajat hänet tunsivat, sillä hän otti innolla osaa heidän
toimeensa; sitäpaitsi oli hän oivallinen eläinlääkäri ja johti jo
melkein poikana suurinta osaa tilusten hoidossa. Kuinka vaikea
sellainen tehtävä perheen silloisen aseman vuoksi oli, tiedän minä
parhaiten, tiedänpä myöskin, miten helposti siinä virassa joutuu
ankaruudesta ja itaruudesta syytteeseen. Perheen neljäs jäsen oli miss
Alison Graham, läheinen orpo sukulainen, jolla oli perintönään
melkoinen omaisuus, isän liiketoimillaan kokoama. Näitä rahoja parooni
useinkin tarvitsi pulassaan, tiluksia näet kun rasittivat monet
kiinnitykset; ja tästä johtui, että miss Alison oli valittu masterin
tulevaksi puolisoksi. Neidillä puolestaan oli kyllä hyvää tahtoa; mitä
taas masterilla oli, on toinen kysymys. Miss Alison oli soma tyttö,
hyvin vilkas ja itsepäinen, aivan omin valloin kasvanut, kun paroonilla
itsellään ei ollut tytärtä ja rouva oli kuollut aikoja sitten.
Tähän perheeseen saapui nyt tieto prinssi Kaarlen maihinnoususta, ja
sai heti aikaan ankaraa erimielisyyttä. Parooni, pankolla-istuja kun
oli, puolusti varovaisuutta. Miss Alison oli toista mieltä, koska se
näytti urheammalta, ja master oli tällä kertaa hänen puolellaan (muuten
minulle kerrottiin heidän hyvin harvoin olleen samaa mieltä). Häntä
houkutteli seikkailu, mikäli minä asiaa ymmärsin; häntä kiusasi
tarjoutuva tilaisuus saada talo jälleen jaloilleen, eikä suinkaan
vähemmän toivo päästä omista veloistaan, jotka olivat suuremmat kuin
kukaan aavisti. Mr. Henry ei näytä ensiksi paljoa puhuneen; hänen
vuoronsa tuli vasta jälkeenpäin. Toiset puhuivat sinne tänne kokonaisen
päivän, kunnes sopivat keskitiestä: toisen pojan piti lähteä
tappelemaan kuningas Jaakon puolesta, paroonin ja toisen jäädä kotiin
ja pysytellä hyvinä ystävinä Yrjö-kuninkaan kanssa. Epäilemättä oli
tähän sovintoon pääsy paroonin ansio, ja samaa suuntaa seurasivat,
kuten tiedetään, monet etevät perhekunnat. Mutta kun ensimmäinen riita
oli voitettu, syntyi toinen; parooni, miss Alison ja mr. Henry näet
olivat kaikin sitä mieltä, että nuorimman oli lähdettävä sotimaan,
mutta master, ollen rauhaton ja turhamainen, ei millään ehdolla
tahtonut suostua jäämään kotiin. Parooni pyysi, miss Alison itki,
mr Henry puhui varsin selvää kieltä, mutta mikään ei auttanut.
"Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi
master.
"Voisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme
miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme
väärää peliä!"
"Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä.
"Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden
ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia
Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu,
jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta
silloin tulee?"
"Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään
kaikki, mitä minulla on."
"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin
asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua
olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin
hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut.
"Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän
sinä olevasi suosikki."
"Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi
astuisit minun kannoilleni -- hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä
ivallisesti korostaen.
Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli
erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi.
"Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun
herra isäni käskee minua, siksi minun _tulee_ se tehdä. Mitä siihen
sanot, veljeni?"
"Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu
kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi:
joko tapella -- siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua --
tai antaa asia sattuman varaan -- tässä on kultaraha. Suostutko
heittoon?"
"Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään."
Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään",
sanoi master.
"Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry
lähtien hallista.
Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen
rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun
perhevaakunan läpi.
"Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt",
huusi hän.
"Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master.
"Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä -- kunpa joutuisit
surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa.
Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen
näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän.
"Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä,
jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon
hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja
vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen
vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi
sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat
suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry
tämän jälkeen paremmin huomattiin.
Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti
ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin
surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten
ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka
olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat
vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon
pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti
epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet
mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan
sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden
ainoan veneen rantaan. -- Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro:
hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa
kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa
ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän
ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi
sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen
toi masterille.
Kaikessa, mitä seurasi, pysyivät mr. Henry ja vanha parooni sopimuksen
rajoissa. Mistään erityisestä toiminnasta en tosin nähnyt merkkiäkään,
enkä luule että heillä oli erityistä rakkautta kuningas Yrjöä
kohtaan. Mutta ainakin muodollisesti pysyivät he nuhteettomina
uskollisuudessaan, kirjoittelivat lordi-presidentille, pysyivät
kiltisti kotona, eivätkä olleet tekemisissä masterin kanssa niin kauan
kun sotaa kesti. Ei ollut masterkaan ahkerampi itsestään tietoja
antamaan. Miss Alison tosin hänelle lähetti sanoja varsin ahkeraan,
mutta monta vastausta ei hän liene saanut. Kerran oli Macconocchie
neidin kirjettä viemässä ja tapasi prinssin joukot Carlislen luona;
master prinssin suosikkina ratsasti aivan hänen rinnallaan.
Macconocchie kertoo masterin ottaneen kirjeen, avanneen sen ja sitten
siihen vilkaistuaan supistaneen suutaan kuin vihellykseen; sitten pisti
hän kirjeen vyöhönsä, josta se hevosen hypähtäessä putosi maahan,
masterin siitä välittämättä. Macconocchie sen nosti maasta ja säilytti
sitä sitten aina; olen sen itse nähnyt hänen hallussaan. Luonnollisesti
saapui Durrisdeeriin tietoja, hajanaisia huhuja, jotka käsittämättömiä
teitänsä kulkevat kautta maan. Siten saivat kotonaolijat lähemmin
selkoa suosiosta, jota master nautti, sekä suosion luulotelluista
syistä; hänen sanottiin kiivenneen armoon imartelemalla irlantilaisia
-- omituisen häpäisevää hänen laiselleen miehelle; mutta muistettava
on, että hänen kunnianhimonsa oli hänen ylpeyttään voimakkaampi.
Hänestä tuli Thomas Sullivanin, majuri Burken ja muiden sellaisten
eriämätön ystävä, joten hän tietysti loittoni omista maanmiehistään.
Hän oli osallisena kaikissa pikku juonissa, teki tuhannet kerrat tenää
lordi Yrjölle, oli aina sitä mieltä kuin arveli prinssinkin olevan,
olkoon se sitten ollut hyvin tai huonosti, ja näyttää yleensä, kiipijä
kun oli, vähemmän välittäneen siitä, miten sota luonnistui, kunhan sai
suotuisissa tilaisuuksissa hankituksi itselleen mahdollisimman suuren
määrän suosiota. Hyvin hän muuten sodassa työnsä teki, sitä ei kukaan
kieltänyt. Mikään pelkuri hän ei ollut.
Sitten saapui tieto Cullodenin tappiosta; Durrisdeeriin sen toi eräs
talonpoika -- ainoa, kertoi hän, joka oli elossa mäkeä ylöspäin
kiivenneestä remuavasta joukosta. Pahaksi onneksi olivat John Paul ja
Macconocchie juuri samana aamuna löytäneet pensaikosta sen kultarahan,
joka oli koko onnettomuuden syynä; sitten he olivat tehneet "pikku
käväisyn" kapakkaan, joten heillä palatessaan ei ollut kultarahasta
paljoa jäljellä, vielä vähemmän ymmärryksestään. Sitten John Paulin
tietysti piti suoraa päätä saliin, missä perhe istui pöydän ääressä, ja
siellä hän kiljumaan: "Tom Macmorland on juurikään tullut kylään ja --
oi, oi, oi -- kaikki muut jääneet!"
Sanoma otettiin vastaan vaieten, aivan kuin kuolemantuomio. Mr. Henry
vain vei käden silmilleen ja miss Alison painoi päänsä käsiinsä.
Parooni itse näytti kalmankalpealta.
"Minulla on toinen poika jäljellä", hän sanoi, "ja kuulehan, Henry, se
minun on sanottava sinulle, että rakkaampaa poikaani en ole vielä
kadottanut."
Tämä oli omituista puhetta asiain ollessa sillä kannalla kuin olivat,
mutta parooni nähtävästi ei ollut unohtanut mr. Henryn sanoja ja kärsi
omantunnontuskia muistaessaan niitä monia vuosia, joina hän oli saanut
kärsiä sortoa. Mutta ihmeellistä puhetta se oli, eikä miss Alison
jaksanut sitä sietää. Hän puhkesi puhumaan, moittien paroonia hänen
luonnottomista sanoistaan ja mr. Henryä siitä, että hän kehtasi istua
hyvässä turvassa veljen viruessa kuolleena, vieläpä itseänsäkin siitä,
että hän oli rakastetulleen eron hetkellä tullut sanoneeksi pahoja
sanoja, kehui masteria suvun ylpeydeksi ja vakuutti rakastavansa häntä
yli kaiken. Hän väänteli käsiään huutaen: "James, James!", niin että
kaikki palvelijat olivat ihan kummissaan.
Mr. Henry nousi seisaalleen, kädet tuolin selustimella. Nyt oli hänen
vuoronsa kalveta.
"Oo", hän huudahti, "tiedänhän minä että sinä häntä rakastit."
"Sen tietää koko maailma, jumalan kiitos", huusi hän, ja lisäsi sitten,
mr. Henryn puoleen kääntyen: "Mutta onpa jotain, minkä vain minä tiedän
-- sinä petit hänet sydämessäsi."
"Herra tiesi", huokasi toinen, "toivotonta rakkautta molemmin puolin."
Tämän jälkeen kului aika suuremmitta muutoksitta; perheessä oli nyt
vain neljän jäsenen asemesta kolme, ja aukko oli alituiseen tappiota
muistuttamassa. Sopii pitää mielessä, että miss Alisonin rahoja
välttämättä tarvittiin talossa. Niinpä toisen veljen kuoltua parooni
alkoi ajatella hänen naittamistaan toiselle. Päivät päästään vaikutti
hän hiljalleen siihen suuntaan; hän istui lieden luona latinalainen
kirja kädessään ja katseli neitiä ystävällisin ja sydämellisin ilmein,
mikä kovasti kaunisti tuota vanhaa herraa. Itkiessään sai neiti aina
osanottoa, jollaista voi osoittaa pahempia aikoja kokenut vanheneva
mies, joka alkaa keveästi käsitellä murhettakin. Jos neidin tuska kävi
raivokkaaksi, alkoi hän jälleen lukea latinalaista kirjaansa, aina
kuitenkin kohteliaasti anteeksi pyytäen; jos neiti taas, kuten usein
sattui, tarjoutui paroonille lahjoittamaan omaisuutensa, niin tämä
selitti kuinka suuressa ristiriidassa esitys oli hänen kunniantuntonsa
kanssa sekä vakuutti samalla, että vaikka hän suostuisikin, mr. Henry
varmaankaan ei koskaan niin tekisi. Varmaa on, että tällainen hiljainen
vaikutus suuressa määrin horjutti neidin lujia päätöksiä. Epäilemättä
paroonilla muutenkin oli suuri vaikutus tyttöön, kun hän oli saanut
olla tälle sekä isänä että äitinä, joten tytön suonissa saattoi sanoa
juoksevan Durrisdeerien verta, ja olisikin hän tehnyt mitä hyvänsä, kun
Durrisdeerien kunnia oli kysymyksessä. Minun raikkaan, onnettoman
herrani kanssa hän kuitenkaan ei olisi mennyt naimisiin -- niin
kummalta kuin se kuuluukin -- ellei hän olisi ollut niin vähän kansan
suosiossa.
Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta
hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta
sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina
sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että
joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat
saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan
olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet
voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn,
samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön
konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos.
Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että
hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi)
pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä;
hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin,
heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo
oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin
ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!... Niin, niin, on
käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja
moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom
purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.
Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus
mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät
paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka
eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat
ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin
vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan,
jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa
turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria
ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään
tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut:
masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi
kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä
suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu,
kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä
kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen,
jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin
karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.
"Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti
kivellä mr. Henryä kasvoihin.
Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen
huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin
minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.
Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr.
Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.
"Mitä, lyötkö sinä naista, kurja...?" huusi hän, juoksi tiehensä ja
kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.
Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä,
että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut
vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru
synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa,
että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän
kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän;
juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi
otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti
muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta
jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa
täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta
luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle
oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta
viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.
Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se
häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit
pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella.
Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta -- en tiedä
lienenkö kuullutkaan miksi -- ja sanottiin, että illempana näkyisi
halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä
sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli
välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.
"Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."
"Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä
ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en
uskalla näyttäytyä."
"Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss
Alison.
"Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai
saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen -- John Paul sai
ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin
ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti.
Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli
havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua:
"Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka
hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti,
mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja
miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa,
että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi
vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss
Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen
ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen
sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin
häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään
makuulle. -- Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota
yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän
aamulla meni vanhan paroonin luo.
"Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut."
Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa
sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman
säälini."
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä.
Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen
portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja
oikeudessa, omien huomioitteni nojalla.