* * * * *
-- Hän on saanut pureman, sanoi ääni.
-- Herättäkää hänet.
-- Sitokaa ensin.
-- Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. -- Ei. Häntä ei saa
vielä tappaa!
Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli,
Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten
tanssijain ketju.
Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä,
ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.
-- Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.
Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut
kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.
-- Lao-Koo, sanoi hän, -- sinä et tahtonut. Lupasin sinulle
rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa
sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja,
jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea
käsi!
Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää.
Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä
jaloillani.
-- Oa-Jao!
-- Se voisi osua rintaan.
-- Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.
Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta
jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen
yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli
naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.
Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä
se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi
uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.
-- Oa-Jao! _Oa-Jao!_ sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset
hävisivät näköpiiristäni.
Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili
nenäni tasalla, oli kahle lauennut.
-- Oa-Jaa-o --! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja
hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani
pehmeä taakka sylissäni.
Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.