-- Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua
eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.
Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka
häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.
Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti
tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.
-- Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, -- kun työnvalvoja
tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla
miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet
enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai
oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen
yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä
tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua
viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon --
-- Oi suuri Tai-Jeo --
-- Puhu!
-- Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi
suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman
suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta -- meren
kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista
sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin
aikonut anoa --
-- Puhu, Tai-Simon!
-- Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan
monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin
käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo --
-- No?
-- Hänellä on paljon voimaa --
-- Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.
-- Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri
henki.
-- Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt
kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.
-- Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.
-- Tai-Simon!
-- Oi suuri Tai-Jeo --
-- Minä olen hänet tuominnut.
-- Ja tuomiosi täyttyy -- kolmen kierroksen perästä, oi --
-- Tällä nousulla, Tai-Simon.
-- Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla;
se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.
Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta
viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.
Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä
äänettömyys.
-- Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein
katsein, -- minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen
kirous ihmiskunnalle. Mene!
Tai-Simon suoristautui.
-- Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on
aina minun ja minun sukuni laki.
Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen
suupieliinsä.
Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. -- Mea-Kawa,
sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi -- Hao-Kea ole vanha?
-- Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.
-- Ja ruma?
-- Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri
Tai-Jeo.
-- Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman,
Mea-Kawa.
Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui
hellästi hänen puoleensa.
-- Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, -- hänen tulensa polttaa, sinun
juovuttaa.
Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta
ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen,
ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.
-- Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. --
Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!
Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne
ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli
vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion
ruumisläjään?
-- Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin
palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.
Ponnahdin jaloilleni.
* * * * *
Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin
raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani
joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki
tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.
-- Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. -- Minun osani ei näyttäne
paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani,
onnettomat?
Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui
hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.
-- Rai-Sun!
-- Minä, sanoi hän kuiskaten.
Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä
tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.
-- Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, -- sinä et ole
menetellyt viisaasti.
-- Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli
katkeruutta.
Hän hymyili väkinäisesti.
-- Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. -- Huomenna olemme noiden
veljiä -- ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.
-- Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?
-- Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut
unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.
Hänen sisunsa kuohui.
Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.
-- Rai-Sun, sanoin, -- eikö ole mitään keinoa?
-- Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. -- Jos olisit
harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä
sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran
korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi
mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi
punainen valokieleke.
-- Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. -- Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä
nousee.
Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.
-- Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi
kahden, ruumiin keralla.
-- Mitä näillä? sanoin väristen.
-- Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa
läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa.
Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken
olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja
viittasi maahan.
-- Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva,
mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen --
Minä ymmärsin.
-- Ja jolleivät?
Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.
-- Ja kuitenkin -- Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa
oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.
-- Ja hän kuoli tänne?
-- Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin
ulkopuolelta. Hän _oli_ tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.
Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.
-- Katso! sanoi hän. -- Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo
mies antaisi tappaa itsensä -- kuoleman pelosta.
Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja
heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana
käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies
piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma
henkäys painui meidänkin siimekseemme.
-- Rai-Sun, sanoin väristen, -- me tulemme näkemään heidän loppunsa.
-- Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta _jos_ tuo nurkka laskuun saakka
elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti.
Ah! katso!
-- Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö --
-- Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden -- Rai-Sun oli iskeytynyt
käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.
-- Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo.
Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta
lihasta.
Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen
näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän
kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin
uutta hyökkäystä toivoen.
-- Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.
-- Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet,
murisi Rai-Sun. -- Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä
käheäksi, -- vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat
Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki
jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi
auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.
-- Koirat!
-- Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan.
Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.
Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet
köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja
sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.
-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Meidän henkemme voivat säilyä vain
silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa
ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä
loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä -- kuolema ja kirous mitä
sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!
En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan,
ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän
hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni
näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän
niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta
pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma
nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi
päistikkaa kurkkuuni.
Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että
se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan
sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini
haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta
sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin
viimeisen iskuni.
Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt
antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.
-- Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.
-- Rai-Sun! huusin.
Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka
silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön
kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja _tunsin_,
että käteni alla jotakin särkyi.
Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin
kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin
epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden
puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni
tunki suloinen välinpitämättömyys.
* * * * *
-- Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.
-- Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.
-- Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.
Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli
See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan
sinikelmeen.
-- Lao-Koo! kuului korviini huuto. -- Paitsi meitä on täällä vain tuo
yksi ainoa.
Kirottu mölyapina!
-- Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun --
-- Niin, niin.
-- Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.
-- Niin, niin.
-- Lao-Koo!
Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon
korvettavan ravistaa sisälmykseni --
-- Mene helvettiin, mies! Helv --
Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki
aitauksen puoliväliin.
Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.
-- Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. -- Puriko se?
-- Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet
vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?
Rai-Sun nyökkäsi.
-- Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet
notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja -- sitten se
alkaa.
Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli
kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.
-- Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni.
Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo --
Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut
pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.
-- Joudu! sanoi hän. -- Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken
perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo --
-- Puhu!
-- Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun
kallosi on vahva.
-- Tee se. Mutta minä kestän taudin.
-- Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri
kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.
Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili
kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.
Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin
muurin kupeelle.
-- Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.
-- Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole
kuuma.
-- Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa
liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani --
-- Lao-Koo!
-- Lao-Koo!
-- Lao-Koo -- kaksi -- kuusitoista -- seitsemän kuusi kolme.
-- Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.
Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua
takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.
-- Seitsemän -- kuusi -- kolme, soi korvissani.
-- Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!
Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin
jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua
ääntä kohti.
-- Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.
-- Minä? -- minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.
-- _Kaksi -- kuusitoista_, kertasi pasuuna.
-- Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.
Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.
-- Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. -- Jos
Tai-Jeo on antanut armon minulle --
Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja
Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.
-- Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana
pääkuoreeni.