Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin
ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin
kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.
Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni.
Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja
käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.
Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.
Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy
ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin
kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen
kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui
tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi
vastaani.
Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla
luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä
kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle.
Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin
elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä
liukuen liitoksiinsa.
Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta
toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu
kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan
jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun
lihan käry.
Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni
osunut supattava äännähdys.
Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en
kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli
korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.
Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi
joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin
ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään
kaikkea.
Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa
liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku _oli_ hiipinyt editseni ja
kadonnut muurin varjoon.
Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka
muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle:
matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.
Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi.
Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta,
mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli
tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen
vieressä oli toinen --
Se oli ollut ihmisen silmä.
Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti
sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan
mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut,
ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani
jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.
Missä olin?
Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin
laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen
aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta
minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa
tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.
Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin.
Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja
eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.
Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä
maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä
käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten.
Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi
kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut,
sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin
vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt
huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen
äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti
pimeässä useampia varjoja editseni.
Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta
sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että
seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden
hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla
voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli
toinen kysymys.
Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin,
ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. --
Oliko minut siis jo tuomittu?
Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa.
Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden
silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat
sormensa.
Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja
kenties siellä sittenkin oli pelastus!
Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä.
Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti
kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin
-- olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan,
tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät
minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla,
takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti
pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.
-- Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut
ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.