VII.

Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin

tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään.

Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.

— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei

malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.

Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.

— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen,

että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa

ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku

juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että

jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.

Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.

— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen

tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä

vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä,

miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli

aina ritarillisen jalomielisesti.

— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? —

Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa

hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän

vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on

hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu

sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja

suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata,

mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin

johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin

kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava,

että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella,

ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi... tietenkin

lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä

totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen.

— Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään

syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus

kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani,

ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu... jollei

muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä

mainettani...

Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.

— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo

hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai

tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi

hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään

voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.

-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua,

Nicolas!

— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa...

Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.

Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin

puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin

hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti,

kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia

vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten

puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän

käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt

myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen

synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai

Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli

parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin

kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen

puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti

aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle.

Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin

nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti

tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.

— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, —

te... te... kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin... Hyvä Jumala,

miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!

Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta

hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.

— Te... tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti

hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen

silmänsä loistivat nyt.

— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti.

Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta,

mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja

välinpitämättömän näköiseksi.

— Ja mihin te asetutte asumaan?

— Tänne.

Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä

taas uusi ajatus hänen mieleensä.

— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän

lähestyi taas poikaansa.

— Junahan tulee jo kymmeneltä.

— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin

taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän

kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.

— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr

Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut

pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.

— Taittaneet jalkojanne! — Liza huudahti.

— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos

mekin olisimme taittaneet jalkamme!

— Jumala armahtakoon! — Praskovja Ivanovna teki ristinmerkin.

— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan

joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa,

sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun

joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten

minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos

niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te,

teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että

taitan vain toisen jalkani... Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa,

että pitäisitte sitä suurena onnena.

— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki

Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.

— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä

kukaan muu!

— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te

taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin

totisempana.

— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti

kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää

sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että

olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan

päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte

minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on

eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja

minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua

oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!

Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja

viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli

liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.

— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.

Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä,

tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää

hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä

silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara

Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta,

josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he

siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia...

Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän

muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai

Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka

ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin

— tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia,

joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena.

Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta

keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin

Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein

puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla

hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi

päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän

tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja

hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän

kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan

luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin

vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle

paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi

vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi

hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi

ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti

Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta

silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa

hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan

lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi

tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella... Vai eikö vielä? —

Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi

uurre.

Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.

— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, —

mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu.

Tehän tiedätte sen, eikö niin?

— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.

— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, —

Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš...

— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo

samassa siihen.

— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika!

Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin... Puna teidän poskillanne

todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi

me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme,

jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan?

Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois

vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että

muka ette koskaan menisi naimisiin... Apropos, Sveitsi? On minullakin

muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi

lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän

kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten

oikeastaan aiot Sveitsiin?

— Minäkö... Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja

hämillään.

— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan...

— Pierre! — Stepan Trofimovitš huudahti.

— Pierre... mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä

ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla

ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä

tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan

toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa

kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin

suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin

totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.

— Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki

sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että

sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin.

Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara

Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan

Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava

vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään,

mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia,

jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi

minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut

hänen tyyliinsä... Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt

minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa,

ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että

siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua

kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen

ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan

Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä

tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e.,

j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en

käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin

synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai

miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin

hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä,

— sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien

syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä

vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen

ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta...

teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne

tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä

silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt

tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš

sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain

omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun

omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää...

näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä

vain en tiedäkään yhtään mitään.

Yhä vain hän katseli ympärilleen.

— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee

naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi

lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? —

Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja

keltaisina sekä huulet vavahdellen.

— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr

Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä

puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas

tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa

kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä

kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa,

etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi,

Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin

myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat

kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja

silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos... No mutta, älä nyt

ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä

keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin

loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti

meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä

viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen

melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", —

Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas,

mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme

aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan

sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti

puoleensa.... muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että

olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna,

että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin

tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko

tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä

armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin

myötäjäisistä... Muuten... aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan

Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että

puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain... "tyylin

kehittämiseksi"... Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te

tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi...

— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on

täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta... — Varvara

Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.

Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin

"totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti

jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en

tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä

ja melkeinpä jo liiankin karkeata.

— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin

kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä

olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran

näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki.

Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen.

Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?

— Sain häneltä mitä viattomimman ja... ja... hyvin ylevämielisen

kirjeen...

— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš,

odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen

hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä

silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!

Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä

haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut

täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin

syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen

arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara

Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta?

Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä

Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan

erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen

surunsa oli syvä ja _todellinen_, — se oli koskenut suoraan sydämeen,

ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä

toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän

todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin

täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru,

sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä

muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea,

todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus

käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun

luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se

vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui

perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.

Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta

sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän

oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi

vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin

tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan

Trofimovitšin siitä.

— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän

puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät

tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, —

saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin...

pidän teitä yhtä suuressa arvossa... Stepan Trofimovitš, älkää tekään

ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä...

Stepan Trofimovitš kumarsi hänelle syvään, hyvin syvään.

— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla

yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, —

Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.

— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr

Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin

asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?... Mitä

sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.

— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta,

ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella

äänellä.

— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän

on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei

auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen

ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani

täällä, alan puhua asiasta?

Stepan Trofimovitš katsahti tutkivasti poikaansa.

— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät

kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se

on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?

— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja

lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara

Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?

Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä

kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.