Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin
aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus.
Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen
puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa
ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein
hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo
äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista.
Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat
nähneet kaiken aivan loppuun asti.
Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä
Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä
istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain
askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti,
katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin
lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli
tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.
Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään
irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät,
Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi
keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin
korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun,
ja samassa...
Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä
läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.
Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on
tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei
lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso,
painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos
isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se
sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita,
joista alkoi samassa tulvia verta.
Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en
muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko
kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.
Kuitenkin näinä kymmenenä sekuntina ennätti tapahtua hirmuisen paljon.
Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš
oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän
saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja
itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti
kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi
joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä
silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen
hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena,
tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut
edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää
ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa,
aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää
siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut,
veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin
varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman
vähintäkään epäröintiä.
Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea,
mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä
kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein
mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin,
joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita.
Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän
varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet
hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi.
Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta;
Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään,
oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille
lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä
karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon
herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt
aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet
rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran
tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se
heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät
tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä
ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla
työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä
vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin
hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan
kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.
Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut,
kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia
oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan
rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai
Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia,
olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi
kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen
mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa
ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt
voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja
pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa,
vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen
veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee,
niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä
Lermontovinkin.
Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa
kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää,
rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein
inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä
kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on
jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin
vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä
tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes
kaksintaisteluun.
Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin
merkillistä.
Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli
niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen
saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt
huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja,
kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja
risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi
kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli,
että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen
sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen,
etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta
kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän
ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä,
että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut
tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä
koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään
kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä
voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä
jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli
näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.
Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi,
että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja
lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin
varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti
koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä.
Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina
ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän
vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan.
Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä
hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.
Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea
vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan
äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen
ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä
pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin
pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani,
miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.