VI.

Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin

huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki

tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš

huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara

Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin

lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr

Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien

käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan

taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin

puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen

pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan

kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.

— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? —

Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi

vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat

huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota

hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta

lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä

välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli

säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo

siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.

— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä... — sanat putoilivat

tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara

Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen

istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli

Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti

nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.

— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna,

että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin

merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä

ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten

ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin

tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni

tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia

ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa

ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan

välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s.

arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna,

että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut

vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen.

Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi

on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt

välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä

"kunnia"...

— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä

silloin, kun tämä... väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna

samassa.

— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhti

Pjotr Stepanovitš vastaamaan.

— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla

avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai

Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole

mitään salannut... niin... ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma

siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin...

— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos

mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän

kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.

Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että

tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra

oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara

Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää

ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara

Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut

tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.

— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä,

pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän

alentui kuuntelemaan häntä.

— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan

tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen

huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan

sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja

uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat

kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei

nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia.

Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui

tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo

tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa

tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi

teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun

viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai

Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän

kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä

vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna.

Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa

Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää)

sellainen luonne _burlesque_, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja

joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan

tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa

elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin... sanoisinko, että se

oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää,

sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään

vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun

puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä

Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei

veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä

päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin.

Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä

pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta

ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka

elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli

suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen

sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En

tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin

lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta,

Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen",

niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista

suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina

liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto

teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli

niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen

huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta

tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat

pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten

aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse

edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki

"ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen

kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä

joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin

ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan

kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen

vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea.

Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti

Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä

kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen

ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä

oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista

ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui

kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä

eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi

toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei

tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän

naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että

olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni

tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš

taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen

sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti

Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka

oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas,

varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas

niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti

malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille,

että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään

näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš

jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen

vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä,

olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen

kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan.

Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan

kanssa sanaakaan, ei muuta kuin _hyvää päivää_ ja _hyvästi_. Olin

minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina

lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan,

joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli

paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai

jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle

jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin

oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti

Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen

määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin

muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä

kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen

kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen

kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten

pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän

sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä

ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että

tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte

häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On

vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan

on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen,

jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara

Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se,

että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä

kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei

voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu... Olen ollut

jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara

Petrovna.

Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä

Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet

siitä.

— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.

— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta,

jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti... Kohta se teille

selviää... saatte nähdä, Varvara Petrovna!

— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein

antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!

— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš

uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse

kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne —

kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?

— Oi, niinhän se oli!

— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen

henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.

— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte

ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.

— Todellako? Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs... Muuten, ettekö tahtoisi istua, Pjotr Stepanovitš.

— Kuten suvaitsette, minua jo väsyttääkin, kiitän.

Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän

joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin

herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.

— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista

"erikoisen tavoittelua".

— Oh, sitäkö te vain...

— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän

nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr

Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti

olevan pelkkänä korvana.

— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen

tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja

jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin

pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te

mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš

häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on

hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu —

vieläkin enemmän muistuta Hamletia.

— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi

myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.

— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä

uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut

Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa.

Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin

menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.

— Chère, chère... — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen

Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi

aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.

— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,—

aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on

teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän

olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä

"ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut.

Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian

demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä

Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi

tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta

tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas

tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön

asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän

aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat

nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon,

tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan

hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä

hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon,

puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin

mielenlaatu.

— Hm... saattaahan olla niinkin.

— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa

samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi

hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti

"kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika

lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö

käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos

tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen

mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi

syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää,

ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten

tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin

teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän

ymmärtää tätä!

— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän

teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan

samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi

kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja

jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä

uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa

valtansa, niin... ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen

voitte uskoa.

— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin

mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman

organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää

sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata

tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan

käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka

ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä

pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!

— _Sublime_, — murahti Stepan Trofimovitš.

— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen

rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri

mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — Pjotr

Stepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.

— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen

tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos

teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota

toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta

kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin...

— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasi

Pjotr Stepanovitš jyrkähkösti.

— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden

puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman,

ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on

valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään

teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea

järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne,

jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä

edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei

missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen

saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!

Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun

katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.

— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken... voi miten syyllinen olen,

Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan

näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni,

pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko,

Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen,

niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia

kaikkea tuota ilkeämielisyyttä... En koskaan, en koskaan voi antaa

anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.

— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr

Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden

lähettäjästä saadaan selko.

— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt!

Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä

hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja

Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa,

mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.

— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman

väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut

puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka

tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.

— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on

menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä

sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna

äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä

hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.

— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr

Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken

ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen

ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt

sieltä... aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara

Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa

oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä

mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš

oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että

saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli

pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään

selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa

teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että

tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin,

vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka

hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän?

Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin

ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee

tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken,

saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa

pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet

muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö

ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä

Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella,

ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia

kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia,

kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä,

jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä

etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista

lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin,

onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?

Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna,

otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen

kasvoilleen.

— Pjotr Stepanovitš, te olette armoton minua kohtaan, — hän sanoi

nolona.

— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja

armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän

kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän

mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.

— Minä... tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš... — kapteeni

sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava,

että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen

polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa

asennossa.

Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänyt

Pjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.

— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr

Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa

kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.

— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa

mitään.

— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa;

miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?

Kapteeni seisoi vaiti katse maahan luotuna.

— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä

päättäväisesti.

— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki,

mitä olen puhunut?

— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän

kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.

— Onko totta kaikki?

— Kaikki on totta.

— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos

teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin

ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen

tyytymättömyytenne.

— Ei, ei minulla ole mitään...

— Oletteko te uhannut äskettäin Nikolai Vsevolodovitšia?

— Se oli... siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš.

(Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen

kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi

vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin

— onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen

soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.

— Oletteko nyt aivan selvä, herra Lebjadkin?

— Pjotr Stepanovitš katsahti häneen läpitunkevasti.

— Aivan... selvä.

— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota

se ei ole ansainnut"?

— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään... Itsestänihän minä

vain... — kapteeni aloitti taas.

— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani,

jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä

loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että

oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa

valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin,

mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä sen _oikeassa_ valossa.

Lebjadkin vavahti ja alkoi tuijottaa kauhuissaan Pjotr Stepanovitšiin.

— Pjotr Stepanovitš, vasta nyt alan olla täysin hereillä.

— Hm! Ja minäkö muka vasta sain teidät hereille?

— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta

maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr

Stepanovitš?

— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä

tarpeellisena...

Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.

Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi

äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei

sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa

hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään

antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä

kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin

kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista,

aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš

pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui

vierashuoneeseen.