V.

Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen

luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.

Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä

oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät,

tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa

muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä

hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei

ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin

hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme

yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista

ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.

Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen

kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee

omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin

litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta

kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja

terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman

sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan

ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka

antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen

toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja

voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.

Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään

kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa

olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä.

Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä

ole tietoinen vähääkään.

Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että

hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat

selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa

selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.

Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot

tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina

palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo

samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja

sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä

saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä

siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä

ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa

itsestään liikkuva.

Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja

toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä

huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet

silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.

—... Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja

kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla

täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me

jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti

tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua...

— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt

kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt

saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä

tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin,

mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi

oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli

voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän

katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo

näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne,

— hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen

iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli

saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut

"professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin

aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja

Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä

palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti

ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo

taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla

vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi

minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin... Ilmoitinhan niistä

tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti...

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään

selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. —

_Pierre, mon enfant_, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa

lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli

Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua

myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä

aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!

— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!

— _Mon enfant!_

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän

häiritset muita... Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin.

Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut

kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti

tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin

nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut,

mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme

ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme

niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta,

vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen

hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen

ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin

kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja

samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja

samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta

olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua.

Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat

aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten

erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa.

Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta

epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut

väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa

muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän

oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman

laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä

suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen

kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava

kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota

ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi,

— minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä,

millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen

rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän

myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos

mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä,

niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin

sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan

antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa,

niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että

käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin

äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä

on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi

ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä

kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei

suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan,

vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen.

Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen

kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen

kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti

tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa

seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla,

katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen

aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei

rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei

pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi

äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli

sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan

tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara

Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko

hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi

enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän

vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi

sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa

kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan

vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi

seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen

aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan

pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa

piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä

oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että

nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä

minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua

hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään

tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä

kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin

arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä

sopertaa:

— Mutta saanko sitten... aivan heti... langeta eteenne polvilleni?

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili

niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille

levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään

Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin

teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole

teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle,

lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät

kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua

rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai

Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna

käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen,

koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei

nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan

lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki

häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä

hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna

näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja

häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi

taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he

poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta

katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten

hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät

suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos

hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai

Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin

että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he

olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.