Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä,
kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa
olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan
hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet,
verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä
helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt
kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että
hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas.
"On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita
liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan
Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla
oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään,
mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna,
mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi
hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää
ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo
"rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis
kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita,
Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti
tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut
epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa)
jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse
olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen
neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus
tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut
tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä
mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi
herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun
jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman
olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.
Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon.
Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti
sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.
— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.
— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas
selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin
sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.
Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin
takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille,
aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen
kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli
peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli
loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen
ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin
edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi
jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua,
että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu
hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat
kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin
olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille
hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa
Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut
katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä.
Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti
näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei
liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa
säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä
armottomasti tarkastellen.
— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti
ja täysin rauhallisesti.
— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin
tänne, arvoisa rouva... — hän liikahti tuolillaan.
— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo
ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?
— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä
niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa...
Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui
yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista
sisarestaan... siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän
olisi siinä tilassa... jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan
loukkaavalla tavalla... aivan viime aikoina...
Taas hän keskeytti.
— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.
— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan
otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.
— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.
— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla
osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan,
veljellisesti...
— Veljellisesti?
— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että
olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän
puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään
niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä
nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole
yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi.
Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin
on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja... ja... minä tulin tänne vain
kiittääkseni teitä... Tuossa on rahat, hyvä rouva!
Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki,
sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin
sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi
tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään
tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja
kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja
lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän
kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka
leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.
— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot
häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle
pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta
häpesi ja viittasi kädellään.
— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.
Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!
— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna
hätäisesti ja säikähtyneenä.
— Siinä tapauksessa...
Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi
hänelle laskemansa rahat.
— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja
taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.
Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin
askelen eteenpäin.
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en
ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.
— Ei, hyvä herra, kyllä te tosiaankin olette nyt järjiltänne.
— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te
suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas...
Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat
ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla,
jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi,
_toistaiseksi_, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi
jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva,
te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta
vain sen vuoksi, että sai ne _teiltä_, arvoisa rouva! Kuuletteko,
arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon
ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen
isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä
rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän
ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään
ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille
takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin
pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva,
lienette jäsenenä... te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut
Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme
varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon
kukin voi merkitä lahjoituksensa...
Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren
urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli
varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli
Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi
hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.
— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta,
ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin
haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa
rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän,
istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa
herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä,
vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen
ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran
ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan,
että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.
— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan
peitetään! — kapteeni vastasi.
— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä
lujasti kuin äsken.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva...
Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.
Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.
— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä
teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen
tapaan... purkaa sydämeni?...
— Olkaa hyvä.
— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?
— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi,
että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä
parhaillaankin.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän
hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa
rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että
itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla
tulee julki!
— Hm! Paljon sanottu.
— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti...
— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy
tarpeelliseksi.
— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —
Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?
— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.
— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni
mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:
"Vaikene toivoton sydämein!"
ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.
Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on
ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia.
Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan,
vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin
ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä
ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee
ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän
rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin,
huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili
itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt
suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina
aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä.
Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut
kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt
hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti
jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta
kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi
pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli
kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta
syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta
ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki
Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja
katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia.
Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja
Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän
surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin
silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin
rauhalliselta.
— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo
lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon
välttämättä saada vastauksen..
— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen?
— kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina
maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa
rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole
saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni
Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne
oikeudenmukaista, arvoisa rouva?
— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — Varvara
Petrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa.
Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liian
mahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.
— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin,
— ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan
kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä
vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar,
mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä
vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja
saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko
asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun
mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!
— Ette siis todellakaan tahdo pysyä asiassa?
— Voisinpa lukea teille näytelmäkappaleen _Torakka_, arvoisa rouva!
— M-m-mitä?
— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran
hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva,
muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran
erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen
teille?
— Te siis tahtoisitte lukea meille jonkin Krylovin tarinan?
— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman!
Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään
niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme
on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle
valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon
lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte
äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa
juuri tämän tarinan säkeiden välistä!
— Lukekaa tarinanne.
— Oli kerran torakka,
jo torakka syntyissään.
Sattui aika jupakka
kun lasiin putos torakka,
joka kärpäsmäisyyttä
jo oli puolillaan.
— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.
— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään
kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään
kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy
kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö,
saatte kuulla, saatte kuulla... (hän huitoi yhä käsillään).
Paikan löysi torakka,
Kärpäset napisemaan:
Täynnä jo on purnukka,
Saa, Jupiter, auttamaan!
Riita jatkui yhä vain.
Tuli Nikifor,
ukko mitä jaloin...
Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää,
kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti.
Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian
pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan
pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa,
arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne
"miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä
taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui
hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.
Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.
— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka
muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette
ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut
syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?
— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean
kätensä.
— Ei se ole pelkkää panettelua.
— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä
perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista,
mikä on salattava, ei hyvä, rouva.
Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse
kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla
ilkeä, näyttää valtaansa.
— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi Varvara
Petrovna.
— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski
taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on
hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen
esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo
Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee,
hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen
kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin
tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan
katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden
vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt,
et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa,
arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta
neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin
sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen.
Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy
turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei
puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille,
mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin
viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän
palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön
omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan
lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee
katsella suurta henkeä!
Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein
heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman
viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan
erikoisesti kiihoittunut.
— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä
tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen
huomatessaan.
Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan.
Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän
suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli
päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai
Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi
vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti
äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri
nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena,
ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.
Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin
hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta
tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen
lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille
aivan vieras nuorimies.