IV.

Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.

Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei

Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo

puolittain tunsin.

Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä,

mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut

jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski

oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella

ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja

pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi

odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa

eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat

toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin,

vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen

yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla.

Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain

toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät

minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät,

leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat

hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa

toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo

päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli

kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin

vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.

Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat

kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta

kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet

seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että

minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme

minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän

ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään

erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja

minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta

toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua

ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi

hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi

tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät

kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä

saattavalle Šatoville:

— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.

— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään

pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven

säppiin.

— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun

omituisesti vääristyessä.

Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti

keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten

harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta

jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta

hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja

saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.

— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, —

hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt

sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän

loppuunpalaneen sijaan.

— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes

puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.

— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti

istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.

— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo

tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia,

jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa

esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä

rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille

syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta,

eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä...

Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä

näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu

valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", —

hän huudahti kiivastuneena.

— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.

— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. —

Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan

ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta

syntynyt, mutta minäpä en olekaan."

— En suinkaan ajatellut niin... mitä te nyt sellaista!

— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä

tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi,

samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea

lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun

saappaita.

— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?

— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle...

Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle

murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman

kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.

— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän

päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan

meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.

— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.

Olimme kumpikin hetkisen vaiti.

— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.

— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?

— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä

kuukautta erään tuvan lattialla.

— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan

puhunut siitä.

— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin

siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä

rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman

kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja

kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme

tarkoitus.

— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte

kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman

kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte —

Amerikkaan!

— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli

siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli

siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä

vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja

rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan

sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme

kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja

Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin

harvoinkaan... Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme

työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa,

minä taas omaani.

— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa?

Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.

— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset

olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on

synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin

kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä

puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä

dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me

kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita.

Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti

sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain

katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin

ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin...

— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on

omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, —

huomautin hänelle.

— Paperisieluja, — toisti Šatov.

— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa

tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen

avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta...

Miten te pääsitte sieltä takaisin?

— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata

ruplaa.

Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti

maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.

— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?

— Kuka sitten?

— Nikolai Stavrogin.

Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa

sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta

kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin

vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa

suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov

oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä

olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa

mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin

itsekseni.

— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen

puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle

paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:

— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä

tahdotte?

Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin,

että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en

kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin

vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä

ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli,

etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa,

etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten

koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna

ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin

väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä

äkkinäisestä lähdöstä.

Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.

— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi... Jollei

hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin... hänellehän se vain on parempi.

Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.

— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?

— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi

päinsä, — huudahdin iloissani.

— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun

kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein

salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän

pieksi taas sisartaan.

— Mitä sanoittekaan?

— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli

vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja

siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa

sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.

Lähdimme portaita alas.