Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen
epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut
vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä
kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon
"dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko
ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo
kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että
alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä
oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja
että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut
vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä.
Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.
Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa.
Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena,
hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.
— Ah niin, tekin... lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää
ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia
ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš,
Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi
tulla sanomaan hyvästi...
Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä
kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.
— Rouva pyytää teitä palaamaan...
— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?
— Hän juuri.
Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään
vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu,
Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.
Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä
huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että
sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui
käteeni ja vei minut ikkunan luo.
— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen,
vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani
vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi
pyydän apuanne.
Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.
Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin
säikähtyneenä.
— Lebjadkinin sisaren, sen ramman... Onko totta, että hän on rampa?
Olin hämmästynyt.
— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa,
eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.
— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää
siihen minulle tilaisuuden?
Minun tuli häntä sanomattoman sääli!
— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi
käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan
aikeesta, — lähden Šatovin luo...
— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen
luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä
mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin
tyhmä, kun peloitin Šatovin... Olen varma siitä, että olette kunnian
mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.
Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.
— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään
sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni
nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon
tämän myös Šatoville...
— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa
enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää.
Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä
pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada
satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja
alkaa julkaista...
— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.
— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin
menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki
ihmiset saisivat sen tietää.
— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, —
huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.
— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin
luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi
hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen
yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.
Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää
epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen
hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli
aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin
sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle
pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen
ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää.
Aavistelin vain jotakin... enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan,
miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli
järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät
yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin
aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen
luokseen.