V.

Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se

ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului

kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla

seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina.

Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen

taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain

kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia

puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia.

Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti

Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle,

usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli

likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti

etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha

kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan,

uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes

teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen

sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten

Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä

almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda

aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.

Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen

nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä,

kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli

kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin

ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut

kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä

valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen,

jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan

paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei

ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin

melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli

pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein

hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo

pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa

oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu.

Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat

pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla

otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään

uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa,

mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen

eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät

olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat

vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä

kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan.

Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua,

sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan

veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja

pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten

Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella

häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani

minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.

— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa,

ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä

jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko

tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet

yksin, ja kynttiläkin palaa!

Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa

olisi ollut ketään.

— Päivää, Šatuška! — neiti Lebjadkina tervehti ystävällisesti.

— Toin mukanani vieraan, Marja Timofejevna, — Šatov sanoi.

— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen

nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas

Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko

keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua

olisi ollut olemassakaan.

— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? —

Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea

hammasriviparinsa.

— Pitkäksi kävi ja tuli jo sinuakin ikävä.

Šatov siirsi rahin pöydän luo, istuutui ja veti minut vierelleen.

— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin

hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi

sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, —

et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin —

Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.

— Tosiaanko? Minäpä lahjoitan sinulle. En tätä, vaan toisen, muistuta!

Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle

jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se

hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.

— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä

järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en

ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä.

Minun on hauska olla.

— Onko hauskaa silloinkin, kun veljesi on kotona?

— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan

yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä,

Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on,

mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.

— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja

vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin

lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä",

ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan

kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan,

mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä

jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin

että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut,

eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää

muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut

sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä,

vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun

ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan

heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija

hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan

kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on

vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt

muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna.

Hän kai parhaillaan ennustelee korteista...

— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin

kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun

sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli

varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä,

piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä

ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.

— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta,

kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta

kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät

sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin

Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina

kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän

yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat

niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti,

nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden

aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt

jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista

vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän

iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän

oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras

rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki,

athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni;

niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana

aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, —

siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä

juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa

äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te

sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?"

äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta

asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin.

Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän

on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät

ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee

joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei

peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle

ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka

sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja

huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja

vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu

sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain

teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut

seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto

on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan

minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi

kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja

rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin

näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti

ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?"

— kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut

mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti

rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta

palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä

(oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?"

"Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin",

sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri

ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on

oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi

alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin

tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se

sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani

ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon

sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei

surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta.

Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan.

Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin

sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni

itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko

itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn

takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea

ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä

ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin

nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena

ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja

kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon,

ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken,

pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani...

— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin

tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.

— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja

itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan,

että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni

käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin,

puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein

metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että

synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.

— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.

— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta

mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan

ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin

vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.

— Minne sinä veit lapsen?

— Lampeen vein, — hän huokasi.

Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.

— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta,

vai mitä?

— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman

vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain,

että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää

uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei,

ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen

silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt

sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen

häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö,

Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli:

"Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!"

Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.

— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov

puoliääneen.

— Ei, Šatuškani, se on unta... ei tule hän koskaan enää luokseni.

Tunnetko laulun:

En kaihoa loistoa salien,

mä kammiooni jään.

Vapahdusta synneistä anoen

rukoilen edestään.

Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta

mitään.

— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.

— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä

huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin

kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!

— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä

hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.

— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä

sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä

kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut

kertomaan, maaniteltava niin, että suostun... Šatuška, Šatuška!

Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat

kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa

unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää

silmiin.

— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä

penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani

asettaen sen entiselle paikalleen.

— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika

lähteäkin.

— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. —

Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken

kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa.

Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin

hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole

syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme

silloin ääneen nauramaan...

— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran

tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa

päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.

— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta

mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka

hänet korjaa luotani, — hän nauroi.

— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa

vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.

Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua

juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja

lukitsi oven...

— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu

kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä

mahallaan, kerta kerran perästä.

Riidatta emme kuitenkaan selviytyneet.