Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua
olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin
Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta
syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös
kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut
mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin
neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt
aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen,
mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se
totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti
minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei
hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena,
katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että
suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin,
varsin sopimattomiin puuhiin.
Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain
hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma-
ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman
tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin
tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi... On useita
asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien
kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata
uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka
hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää
sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin
päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on
ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain
yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu,
selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin
sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko
venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä
julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea
todellisuudessa ehtii tapahtua.
— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja
kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.
Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin
hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä
syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja
jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin
hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä
noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään
kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset
toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka
olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta
jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää
syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat
kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän
kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin
sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia,
kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia
sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä
siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista
näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat
oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin
selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista
yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä
huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen
kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen,
koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että
kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza
vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta,
ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän
kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti,
näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.
— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen
järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta
vieläkään katsettaan lattiasta.
— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen,
siinä koko tendenssi.
— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi
vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään,
jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla
ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.
— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.
— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei
tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan
vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon
kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen
ajatus.
Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli
todella asiasta innostunut.
— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona
Lizalta.
— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on
vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä
asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa
sellaista, mikä on itselleni selvinnyt...
— Ajatte takaa?
— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.
— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten...
— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin
voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni,
miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin
yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan
itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja
siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule
toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen
toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja
työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se
kannattamaan?
‒ Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.
— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen
kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.
— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?
— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi... puoleksi. Te keksitte
suunnitelman.
— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?
— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin... tiedän, että
olette hyvin lahjakas... ja osaatte tehdä työtä... ja ajattelette
paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš
Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?
Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas
loi sen maahan.
— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.
Šatov karahti tulipunaiseksi.
— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen
valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman
merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava...
näette itse kyllä...
Šatov otti käärön.
— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra
Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.
Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti
kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:
— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö,
minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla
äänellä, melkein kuiskaten.
Liza karahti punaiseksi.
— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä
huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!
Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.
— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä.
— Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen.
Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.
Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:
"Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.
Arvoisa neiti
Jelizaveta Nikolajevna!
Herttainen kuinka on
Jelizaveta Tušina,
kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee,
ja kutreissa tuuli leikittelee,
tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa,
ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa.
Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan
ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.
Runoillut riidan innoittaman
oppimaton mies.
Arvoisa neiti!
Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt
kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin
sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni
alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja
aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on
roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa
olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee
vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla?
Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien
klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii
vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska
se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen
likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta
pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden
kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin
dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko
naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.
Kapteeni Lebjadkin,
palvelijanne nöyrin,
joka ajasta ei oo köyhin."
— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin
suuttuneena, — tunnen hänet!
— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,—
ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole
näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä
edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä.
Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti
tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte
siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni
olla varuillani tulevaisuudessa.
— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.
— Onko hän aina sitten tuollainen?
— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.
— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia
runonpätkiä, — huomautin nauraen.
— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, —
virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.
— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.
— Niin on.
— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?
Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se
minuun kuuluu", siirrähti ovelle.
— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire?
Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.
— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna...
— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio
leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza
käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä
sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme
lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa.
Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän
nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän
nimellenne...
— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi?
— kysäisi Šatov synkästi.
— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että
te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän
aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.
Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa
ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten
kiireesti huoneesta.
Liza suutahti:
— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun
puoleeni.
Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse
tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.
— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa...
— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza
pahoillaan ja rukoilevasti.
Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli
tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin
sopukkoihin.
— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo... — Ja
lähti pois.
Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui
aivan aiheettoman suurelta.
— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.