Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan
pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me
tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä
sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja
Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán
vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut
soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli
tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan
puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut
suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä.
Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta
tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä
riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla
varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja
kuiskattuaan minulle _merci_ siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin,
alkoi tarkastella tätä uteliaana.
Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että
tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.
— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä
on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki
Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.
— Kumpi heistä on professori.
— Ei kumpikaan, äiti.
— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo
tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.
— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on
virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.
— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta
kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta
sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.
— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza
selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle
istumaan.
— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas,
ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä
uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.
— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun
puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.
— En, palvelen virastossa...
— Herra G-v on Stepan Trofimovitšin hyvä ystävä, — Liza auttoi meitä.
— Oletteko Stepan Trofimovitšin palveluksessa? Hän on myös professori?
— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita,
— huudahti Liza harmistuneena.
— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on
vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi
täällä, tapasitteko tekin hänet?
Vastasin tavanneeni.
— Oliko täällä silloin myös joku englantilainen?
— Ei ollut.
Liza naurahti taas.
— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara
Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä
valehtelevat.
— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai
Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja
sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.
— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista.
Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.
— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti
tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen
itse lukenut hänelle _Othellon_ ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on
niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa
lääkettä.
— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.
Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka,
tule sinä edes kanssani."
Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.
— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en
tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun
puoleeni.
— Anton Lavrentjevitš...
— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse
saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän
vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.
Suutuksissaan hän poistui salista.
— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin
kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos
tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti
Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan
hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin
keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.