Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun
voimakas käsi tarttui rintapieleeni.
— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?
Tunnusta.
— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä
Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen
saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin
piireihimme.
— Piireihin! Se miellyttää minua... Klas-sil-linen, siis
si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius
Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään...
jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!
Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen,
punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja
vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran
aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.
— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan
Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo
heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.
— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä
sivistynein...
Rakkauden hehkuva granaatti
räjähti syömmessä Ignaatin.
Kädetön itkuhun pillahti,
kun Sevastopolia muisteli.
Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään,
mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut
naamansa läheni taas minua.
‒ Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti
suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle
kaiken.
— Lizavetalle!... — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!
Amatsonien toisten parvesta
pyrähtää satulaan tähtönen.
Hymähtää ratsun selästä
aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.
Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi!
Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui
päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.‒ Julista
siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška... Daškan minä nitistän
näin kahdella sormellani... maaorja... eikä uskalla se... Samassa hän
lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin
perässäni.
— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin
häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, —
kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna
lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa
varustettuina. Mitä te siihen sanotte?
— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.
— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on
kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän
alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti,
vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä
haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta
Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä
kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on
päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.
— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä
jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki!
— aloin raivota hänelle.
— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene
se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?
— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.
— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te
taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että
tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme
kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle
äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja
Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää,
vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano
enää muuta, näkemiin, herra.