Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän
ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa
illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin
kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En
nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui
aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni
Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta
tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei
kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin
Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin
kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain
aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi
siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino.
Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle
tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi
ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin
hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut
kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.
— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.
Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut
itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta.
Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan
myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa.
Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun
varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen,
oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet
olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset.
Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat
erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa.
Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin
pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen
sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva,
jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen
tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä
öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa,
joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta
piispaa.
Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti
matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren,
lakkaa ja kristallisen sinetin.
— Sinetöikää kirje ja kirjoittakaa osoite.
Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin
suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.
— Luulin, jäisitte teelle, — hän sanoi, ostin teetä. Tahdotteko?
En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi
nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä
täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti
maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen
kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.
— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen
edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata öisin
saada teetä.
— Te valvotte aina aamunkoittoon?
— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas, mutta
hätäilee.
Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää
tilaisuutta hyväkseni.
— Äsken sattui hieman epämieluisia väärinkäsityksiä, — huomautin.
Hän kurtisti kulmiaan.
— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa.
Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla
paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.
— Tänään uskotte minua,— naurahdin.
— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai
vaarallinen, tai... kade.
Viimeinen sana hämmästytti minua.
— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että
onhan hänen johonkin niistä sovittava.
— Tai kaikkiin yht'aikaa.
— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se,
mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?
— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa maahan.
Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä
mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.
— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.
Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo
äskeinen lapsen hymy.
— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui
minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset
eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös
yhdentekevää.
— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?
— Hyvin vähän.
— Oletteko tosissanne sitä mieltä?
Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella
huoneen päästä toiseen.
— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? —
kysäisin.
Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä
oikeastaan olimme keskustelleet.
— Minä... minä vielä vähän tiedän... kaksi ennakkoluuloa estää... kaksi
asiaa... vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta
pienempikin on hyvin suuri.
— Mikä on se pienempi?
— Kipu.
— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta
merkitystä.
— Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta
surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin... samapa
se.. ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka
täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.
— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä järjessään?
— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin; hyvin
paljon, kaikki.
— Liioittelette, eivät nyt kaikki sentään!...
Hän oli vaiti.
— Eikö sitten ole mitään itsemurhakeinoa, joka ei tuottaisi kipua?
— Kuvitelkaa, — hän pysähtyi aivan eteeni,
— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se putoaa
päähänne — käykö kipeästi?
— Talon suuruinen kivi? Peloittaahan se tietysti.
— Ei pelko, vaan koskeeko kipeästi?
— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen ennätä
tuottaa kipua.
— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu. Oppineet,
lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu ennätä,
mutta pelkäävät, että koskee.
— Entä toinen syy, se suurempi?
— Mitä on sillä puolen.
— Siis rangaistusko?
— Yhdentekevää. Mitä on sillä puolen, vain, mitä siellä on.
— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen olevan
mitään?
Hän vaikeni taas.
— Ehkä te arvostelette asiaa vain omien vakaumuksienne mukaan?
— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä... — hän huomautti punastuen.
— Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Siinä
päämäärä kaikelle.
‒ Päämäärä? Mutta silloinhan ei ehkä enää kukaan tahdokaan elää?
‒ Ei kukaan, — hän vastasi päättävästi.
‒ Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä sen
olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen määrännyt.
— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta. —
Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain kipua ja
pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja pelkoa.
Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä. Siinä petos.
Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi ihminen, onnellinen
ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Se on uusi
ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse tulee Jumalaksi.
Toista Jumalaa ei tule.
— Teidän mielestänne tuo toinen Jumala siis kuitenkin on olemassa?
— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta kiven
pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa kivun
ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen, kaikki
uusi... Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta Jumalan
tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta...
— Gorillaan, eikö niin?
— ... maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä Jumalaksi.
Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot muuttuvat, ajatukset
ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette, muuttuuko ihminen
silloin fyysillisesti.
— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan
luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta
tarpeeksi.
— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on
oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä,
on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen
se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on
Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta
kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.
— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.
— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa.
Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee
heti Jumalaksi.
— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi...
— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä
halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken
perästä.
— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin
innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?
— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä
siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.
— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä
juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.
— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei... minä...
en tiedä... — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi
kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko
elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni
ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.
— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko
tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut
äidinkielenne?
— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen
puhunut aina... yhdentekevää.
— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin,
että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte
harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin
avomielinen minulle?
— Teille? Niin... Te istuitte hyvin ja te... mutta yhdentekevää...
te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli
seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.
— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne
muodostumiseen.
— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne annan.
Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille
sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni.
Portissa tuli taas joku minua vastaan.